IRC-Galleria

Menemme Genetsaretin järven rannalle

Meidät kutsutaan Raamattua lukiessamme samastumaan lukemaamme kohtaan. Me aivan kuin siirrymme Raamatun maailmaan ja annamme siellä olevan koskettaa ja puhua meille. Raamatun kuvaama maailma on minun maailmani. Näin syntyy aito yhteys meidän ja Raamatun henkilön ja tapahtuman välille. Raamattu puhuu juuri minulle juuri tässä. Jumalahan on koko ajan sama. Näin hän johti ja puhui silloin, näin hän johtaa ja puhuu minulle tänäänkin.

Muistamme kuvauksen Jeesuksen ja Pietarin kohtaamisesta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen Genetsaretin järven rannalla. Siitä kerrotaan Johannkesen evankeliumin viimeisessä luvussa.

Koska Jumala on antanut meille mielikuvituksen lahjan, niin voimme sulkea vaikkapa silmämme ja kuvitella istuvamme tuolla samalla paikalla kuin Pietari. Me voimme eläytyä niin tuohon tilanteeseen, että aivan kuin itsekin näemme Jeesuksen silmät ja kuulemme Jeesuksen äänen. Emme kuuntele vain sitä, mitä Pietari vastasi, sillä nyt on meidän vuoromme vastata. Kuuntelemme Jeesuksen kolme kertaa toistuvaa kysymystä.

Toivon mukaan suostumme tähän Jeesuksen kyselyyn. Hänhän elää tänäänkin. Hän on totisesti noussut ylös. Hauta on tyhjä. Sentähden lupauksensa – ”minä olen tiedän kanssanne joka päivä” - mukaan hän on kirjaimellisesti läsnä tässä ja nyt. Hän totisesti kuulee, mitä hänelle vastaamme.

Nyt hän siis katsoo meihin ja kysyy kolme kertaa käyttäen jopa minunkin etunimeäni: ”Rakastatko sinä minua”, ”rakastatko minua", ”olenko minä sinulle rakas?”

Mitä vastaamme sisimmässämme näihin Jeesuksen henkilökohtaisiin kysymyksiin?

Kuuntelemme miten UT:n sivuilla silloiset uskovat vastasivat

Kertaamme joitakin kohtia UT:sta, joissa tulee näkyviin ensimmäisen sukupolven kristittyjen vastus näihin kysymyksiin ja heidän rakkautensa Jeesukseen. Voimmeko me tänään sydämestämme yhtyä niihin?

En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta (1 Kor. 2:2).

Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle (Gal. 6:14).

Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto (Fil. 1:21)

Minun Herrani ja Jumalani! (Joh. 20:28)

Nyt olen kääntänyt selkäni kaikelle sille, mitä ennen pidin suuressa arvossa. Olen pannut luottamukseni ja toivoni yksin Kristukseen. Kaikki muu menettää arvonsa, kun vertaan sitä aarteeseen, joka on omani siksi, että tunnen Jeesuksen Kristuksen, Herrani. Olen työntänyt kaiken muun arvottomana syrjään omistaakseni vain Kristuksen ja saadakseni olla yhteydessä häneen. Enää en kuvittele pelastuvani siksi, että olen hyvä ihminen, tai siksi, että noudatan Jumalan lakeja, vaan uskon, että Kristus yksin pelastaa minut. Jumala hyväksyy minut yhteyteensä, koska en luota kehenkään muuhun kuin Kristukseen ja siihen, mitä hän teki puolestani. Nyt haluan vain oppia paremmin tuntemaan Kristusta (Elävä uutinen, UT vapaasti kerrottuna, Juva 1977, Fil. 3:7-10).

Sen elämän, jota tässä ruumiissani elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani (Gal. 2:20).

Rikkain ja syvin tieto on tulla tuntemaan Jumalan salaisuus, Kristus, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä (Kol. 2:2-3).

Voidaanko meistäkin sanoa: Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa (1 Piet. 1:8).

Olkoon tänään pyyntönämme kirkkomme vanhan synnintunnustuksen mukainen: Että minä "niin kuin syntinen vaimo, sinua sydämestäni rakastaisin."

Kaksi varoitusta

Kuinka murheellista onkaan, jos olemme kadottaneet herkän ja sydämellisen suhteen Jeesukseen Kristukseen. Olemme silloin kadottamassa ensimmäisen rakkautemme häneen. Ilmestyskirjan Herra sanoo suoraan Efeson seurakunnan uskoville: "Olet luopunut ensi ajan rakkaudesta" (Ilm. 2:4, KR 92) ja ”hyljännyt ensimmäisen rakkautesi" (KR 38).

Tämä huoli täytti myös Paavalin sydämen, kun hän kirjoitti Korintin uskoville: "Vartioin teitä intohimoisesti Jumalan puolesta. Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen. Pelkään kuitenkin, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, teidän mielenne turmeltuu ettekä te enää ole vilpittömiä ja puhtaita suhteessanne Kristukseen" (2 Kor. 11:2-3).

Mitä kertovatkaan meitä edeltävien sukupolvien uskovat?

"Minun sydämessäni vallitsee ja on vallitseva yksinomaan tämä yksi asia, nimittäin rakkaus Herraani Jeesukseen Kristukseen, joka on ainoa keskus, alku ja loppu kaikissa niissä hengellisissä ja hurskaissa ajatuksissa, joita minulla on yöt päivät. Ja sittenkin tunnen, että tuskin pääsen edes tämän äärettömän, käsittämättömän ja pohjattoman viisauden alkuun ja että minun on onnistunut löytää ja saattaa päivän valoon tuskin muuta kuin muutamia vähäisiä siruja ja osia tästä kaikkein kalleimmasta ja rikkaimmasta kaivoksesta" (Luther, Elämän taistelussa, 24).

Myöhään illalla marraskuun 23. päivänä 1654 31-vuotias Blaise Pascal koki voimakkaan kääntymyksen. Tuo "tuliyö” muutti hänen loppuelämänsä suunnan. Pascal kirjoitti kokemuksensa paperinpalalle, joka hänen kuoltuaan löydettiin kiinniommeltuna hänen vaatteistaan. Lapussa oli kirjoitettuna mm.

Aabrahamin Jumala, lisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien ja tiedemiesten. Varmuutta, varmuutta, liikutusta, iloa, rauhaa. Jeesuksen Kristuksen Jumala. Sinun Jumalasi on minun Jumalani. Unohduksiin maailma ja kaikki paitsi Jumala. Hänet löytää vain keinoin, jotka evankeliumi neuvoo.
Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen sinut. Iloa, iloa, iloa, ilon kyyneliä. Minä olen hänestä erossa Jumalani, jätätkö minut? Kunpa en jäisi ainaisesti eroon hänestä.
Tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. Jeesus Kristus, Jeesus Kristus. Minä olen erottanut itseni hänestä, paennut häntä, kieltänyt, ristiinnaulinnut hänet. Kunpa en koskaan joutuisi eroon hänestä. Hän pysyy vain keinoin jotka evankeliumi neuvoo. Iankaikkiseen iloon yhdestä koettelemusten päivästä maan päällä.

Monien sairauksiensa keskellä hän kirjoitti myös seuraavan rukouksen: ”Suo että tästä lähtien en toivoisi terveyttä ja elämää muussa tarkoituksessa kuin käyttääkseni ja päättääkseni sen sinua varten, sinun kanssasi ja sinussa. En rukoile sinulta terveyttä, en sairautta, en elämää, en kuolemaa, vaan että sinä vallitsisit terveyttäni ja sairauttani, elämääni ja kuolemaani sinun kunniaksesi, minun pelastuksekseni ja kirkon ja pyhiesi hyödyksi, joiden joukkoon toivon kerran armosi avulla kuuluvani. Sinä yksin tiedät, mikä minulle on parasta: sinä olet korkein valtias, tee mitä tahdot. Anna minulle, ota minulta, mutta saata tahtoni sopusointuun sinun tahtosi kanssa; ja käyköön niin, että minä nöyränä ja täydellisesti alistuen, pyhässä luottamuksessa valmistaudun vastaanottamaan iankaikkisen kaitselmuksesi määräyksiä ja yhtäläisesti kunnioitan kaikkea, mikä tulee sinulta.”

Mitä tarkoittaa rakkaus Jeesukseen?

Jälleen avuksemme tulevat Raamatun sanat. Ne antavat meille todellisen sisällön rakkaudelle Jeesusta kohtaan. Itselleni on merkinnyt paljon Pietarin rehelliset sanat: "Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä" (Joh. 6:68-69). Tähän tunnustukseen liitän myös Jeesuksen vähän aikaisemmin sanomat sanat: "Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos" (6:37).

Rakkaus on sitä, että saan mennä hänen luokseen sellaisena kuin olen.

On ihmeellistä opetella aina ja joka elämäntilanteessa katsomaan Jeesukseen. Vaikka näenkin jo jotain omasta turmeltuneisuudestani ja minulla on monenlaisia ahdistuksia, on pahan olon tunnetta, levottomuutta ja sairautta, saan kuitenkin kiinnittää huomioni Vapahtajaani ja mennä hänen luokseen siinä sisäisessä tilassa missä olen. Se on valtava etuoikeus. Hänen luonaan minulla on jo nyt kaikki se hyvä, joka minulta vielä puuttuu. Häneen katsoessani minulla on todellinen toivo valoisasta ja suurenmoisesta tulevaisuudesta. Kaiken ei tarvitse tänään olla hyvin eikä tuntua hyvältä. Saan kokea elämäni juuri sellaisena kuin se nyt on. Joka tapauksessa Jeesus riittää. Hänen olemassaolonsa rohkaisee ja kannustaa kärsivällisyyteen. Tähän maailmaan ja elämään kuuluu vaiva ja työ. Paratiisin ja sen ilon ja levon olemme kadottaneet, mutta Jeesukseen katsoessamme tulemme kokemaan, että ”vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele” (Hepr. 10:37) ja silloin kaikki kyyneleet pyyhitään pois.

On suurenmoista, että tänään ei kysytä kuinka kuuliainen olen ollut, kuinka hyvin olen noudattanut hänen käskyjään ja totellut häntä. Tänään ei kysellä millainen ihminen olen ollut ja kuinka hyvin olen onnistunut hänen seuraamisessaan eli kuinka hyviin olen totellut hänen käskyjään. Kysytään vain sydämeni suhdetta häneen – ja nimenomaan häneen persoonana ja menenkö kaikesta huolimatta hänen luokseen, liki häntä.

Nyt ei ole kysymys siitä, että vain hyvät ja onnistuneet uskovat saavat rakastaa Jeesusta. Nyt on lupa rakastaa häntä, jos kerta rakastaa, tykkää hänestä, sellaisetkin, joiden koko elämä on jatkuvaa epäonnistumista – ainakin toisten ihmisten silmissä. Nyt on tärkeintä, mitä sinun sydämesi kokee ja ajattelee, kun Jeesus pysähtyy sanansa ja Henkensä kautta eteesi, katsoo sinuun ja kysyy kolme kertaa: Olenko minä sinulle rakas?

Miten Luukkaan evankeliumin 18. luku opettaa rakastamaan Jeesusta?

Luuk. 18:ssa kerrotaan kolmesta henkilöstä, joihin omasta mielestään epäonnistuneinkin uskova uskaltaa ja voi samaistua jatkuvasti.

Ensimmäisenä on köyhä leski pyyntöinen ja väärämielinen tuomari tylyine asenteineen (Luuk. 18:3,6). Mitä lopulta tuomari ajattelikaan vaimon sitkeyden tähden: "Minä autan häntä saamaan oikeuden, muuten hän ennen pitkää repii minulta silmät päästä"' (18:5). Kuinka suorasukaisesti Jeesus soveltaakaan tätä rajua kuvaa uskonelämään: "Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan? Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä. Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?" (18:7-8). Haluan olla ksi tuolla tavoin kerjäävistä, huutavista ja peräänantamattomuudessa ikään kuin silmät päästä repiviä.

Toinen on se rukoilija, joka ei uskaltanut edes kohottaa katsettaan taivasta kohden eikä kunnolla rukoilla muuta kuin elämänsä karuimman tosiasian: ja jolla ei ollut muita sanoja kuin: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” (18:13). Tämä pitemmälle hän ei ollut päässyt, vaikka oli jo vanha mies eikä tämä ollut suinkaan ainoa kerta, jolloin hän oli rukoilemassa.

Kolmas rukoilija on se sokea kerjäläinen Jerikon tien laidassa. Kun Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi, hän huusi: "Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!" Ja vaikka hänen käskettiin olla hiljaa, hän huusi entistä kovemmin: "Daavidin Poika, armahda minua!" (18:38,39).

Jeesuksen rakastaminen on jäämistä hänen eteensä milloin hiljaa, milloin huutaen, silloinkin kun ei ymmärrä eikä jaksa ajatella mitään. Se on hänen odottamistaan joka tapauksessa. Se on hänen odottamistaan vielä silloinkin, kun ei enää toivoa ole ja kuolema voittaa. Se on hänen odottamistaan, hänen, jonka nousu on varmaa kuin aamurusko (Hoos. 6:3).

Eräs varhainen käännös virrestä 600 (Bonnhoeffer, Kirjeitä vankilasta) kuvaa hyvin tätä odottavaa rakkautta Jeesukseen: ”Ja jos ojennat meille tuskan katkeran maljan täytettynä reunojaan myöten, niin otamme senkin kiitollisina ja vapisematta sinun hyvästä ja rakkaasta kädestäsi. Hyvien voimien ihmeellisesti ympäröimänä, me odotamme turvallisesti, mitä tahansa tuleekin. Jumala on kanssamme illoin ja aamuin ja aivan varmasti jokaisena uutena päivänä.”

Se on luottamista siihen, että hän on lähellä, hän on läsnä, näin siitäkin huolimatta, vaikka hän ei muuta minua eikä olosuhteitani. Olen juuri tällaisenani hänen lähellään ja hän minun lähelläni. Saan uudelleen ja uudelleen puhella ja välillä taas tuskan yltyessä huutaa hänelle kaiken sen mikä painaa ja ahdistaa.

Voin välittömästi keskustella hänen kanssaan. Kertoa hänelle, mitä on sydämelläni. Hän kuuntelee ja vastaa käyttäen Raamatun sanaa välineenään.

Rakkaus Jeesukseen paljastaa sydämeni pohjiaan myöten

Ajatelkaa kuinka vapauttaa onkaan sanoa Jeesukselle Pietarin tavoin: "Herra, sinä tiedät kaiken." Sinähän tahdot totuutta salatuimpaan saakka (Ps. 51:8). Tänäänkin kaikki on sinun edessäsi minussa paljastettuna. Sinä tunnet sydämeni salatuimmatkin, sen sisimmät aikeet ja ajatukset. Kaikki on avointa ja alastonta sinulle (Hepr. 4:12). Minun on turha kaunistella sisintäni. Sinä Herra tutkit sydämet, tiedät salaisimmatkin ajatukseni (Jer. 17:10). Sinä näet, että minun sydämeni on juuri sellainen, millaisen profeetta Jeremia sanoo ihmissydämen olevan: ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa!” Totisesti kyllä se petollinen ylitse kaiken ja pahanilkinen (Jer. 17:9).

Kohtaan ajallisen elämäni viime hetkeen asti Jeesuksen Kristuksen langenneena, inhottavana ja syntisenä ihmisenä. Muistamme miten Pietari huudahti, kun hän tajusi todella olevansa tekemisessä Jumalan Pojan kanssa. Hän lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies" (Luuk. 5:8).En kerta kaikkiaan täytä sitä mittaa, jonka Jumalan pyhä laki joka kerta avatessani Raamatun asettaa minun silmieni eteen.

Kohtaan Jeesuksen ristiinnaulittuna

Siksi on ihmeellistä, että saan kohdata Jeesukseen ristiinnaulittuna Herrana, joka kaikesta minun viheliäisyydestäni huolimatta antaa jatkuvasti ja antaa toistuvasti kaikki un syntini ja koko syntisyyteni anteeksi. Antaa anteeksi niin, että peittää minut vanhurskautensa vaatteeseen.

Tätä tilannettani kuvaa hyvin eräs runon katkelma: "Lunastit huonon ja kalliiseen hintaan, kun sinä lunastit mun. Valitsit minut, valitsit huonon, vaan oli valinta sun. Kaikessa rikon ja kaikessa uuvun, vaan olen kuitenkin sun."

Siksi olen niin kiitollinen, että kohtaan hänet kärsimysmuodossa, teurastettuna Karitsana, joka on teurastettu juuri sen tähden, että olen niin kurja kuin olen. Juuri siinä muodossa häneen osoittaakin Johannes Kastajan sormi.

Näen siis hänet suurena, koska näen hänet syntieni lävitse. Hän ei mene minun kurjan ohitse. Hän välittää minusta.

Hän tulee kohti ja näyttää haavansa kuten hän teki tullessaan epäilyksen synnin vallassa olevaa Tuomasta kohden. Tuomashan oli itsevarmasti vaatinut: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko" (Joh. 20:25). Tälle vaatijalle hän sanoi: "Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!" (Joh. 20:27). Ylösnousseenakin hänet tunnetaan haavoistaan ja ne ovat lyödyt minun syntieni tähden!

Hän tulee kohti ja sanoo nuo sanat silloinkin, vaikka sydämestäni lähtee pahoja ajatuksia, siveettömyyttä, varkautta, murhaa, aviorikoksia, ahneutta, häijyyttä, vilppiä, irstautta, pahansuopuutta, herjausta, ylpeyttä ja uhmamieltä (Mark. 7:21-22).

Hän tulee haavoille lyötynä Herrana, vaikka minussa asuu ja kantaa ilmeistä hedelmää sellaiset lihan teot kuten vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus. kateus (Gal. 50-21).

Mikään maailmassa ei ole lopulta merkittävämpää, tärkeämpää ja turvallisempaa kuin Herran Jeesuksen Kristuksen sovituskuolema Golgatan keskimmäisellä ristillä. Se avaa minulle taivaan. Haluan sitoa koko nykyisen elämäni, tulevaisuuteni, ihmisenä olemiseni tähän Jumalan liiton merkkiin ja historialliseen tapahtumaan – Jeesuksen ristiin.

On hyvä toistaa kommunistien vainoaman unkarilaisen piispan Zoltan Turoczyn sanoja: "Tule siis lähemmäksi, vielä lähemmäksi, kuin nyt täällä olet, katso, kuinka Kristuksen ruumis saa kouristuksia, kuinka se hikoilee, kuinka hänen haavoistaan vierii, ihan virtaa punainen veri. Katso hänen syljettyjä kasvojansa, hänen rokkautuneita huuliansa. Astu sinne aivan ristin juurelle, että valuisi päällesi punainen veri, sillä risti ei voi auttaa ketään muuta kuin ainoastaan sitä, joka seisoo kokonaan sen juurella, jonka päälle pääsee valumaan kuuma, polttavan kuuma punainen veri".

Yksin Jeesuksen Kristuksen sovituskuolema koko ihmiskunnan syntien rangaistuksena antaa rauhan rauhattomuuden keskelle. Yksin se antaa turvan turvattomuuteen. Se tuo ilon vaikka jatkuvasti joudun huokailemaan ja usein kyyneleet ovat silmissäni. Se tuo elämään valoa, vaikka pimeyttä on vielä paljon ja moni asiaa jää ratkaisematta. Siinä on luja perustus ja se kestää, vaikka koko maanpiiri hajoaisikin.

Kohtaamme ristin uhrissa Jumalan rakkauden, joka on läpeensä totuudellinen. Siinä ei sivuuteta kevyesti perusongelmaamme - syntiämme eikä syyllisyyttämme. Tämä rakkaus paljastaa kaiken synnin ja tuomitsee kuolemaan jokaisesta synnistä. Eihän Jeesuksen olisi tarvinnut kärsiä ristillä, jollei syntiä olisi ollut. Tässä rakkaudessa Jeesus Kristus ottaa syntimme päälleen ja kantaa niiden tuomion ja rangaistuksen.

Tämä rakkaus sulkee meidät jumalattomat syliinsä ja antaa uskon (Room. 4:5) ja antaa anteeksiantamuksen, sillä "autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt" (4:7).

Tämän anteeksiantavan rakkauden sylissä jatkamme vaellusta edelleenkin syntisinä. Voimme Paavalin tavoin huudahtaa: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen" (Room. 7:24-25).

Tämän rakkauden turvissa uskallamme kuolla tällaisina kurjina ihmisinä.

Hän tulee kohti ja sanoo nuo iankaikkisen autuuden tuovat sanat: "Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi" (Matt 9:2). Hän sanoo niin kuin hän sanoi syntiselle naisella fariseuksen huoneessa: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut" (Luuk. 7:48). Näin hän sanoo siksi, että "Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi" (Mark. 2:10). Totisesti "auki on nyt kädet Jeesuksen aivan, myös sinut (minut) helmaansa sulkeakseen" (Hgl 170:1. Siksi en voi olla yhtymättä jälleen Pietarin sanoihin: "Herra, kenen tykö me menisimme. Sinulla on iankaikkisen elämän sanat. (Joh 6:68)

Rakkaus Jeesuksen on aina syntisen rakkautta Sovittajaan

Kristuksen kohtaaminen syvemmältä tasoltaan on aina syntisen ja pyhän Jumalan kohtaamista. Se on musertavaa ja samalla niin ihanaa.

Samaa tapahtui myös profeetta Jesajan kohdalla, kun hän sai kutsumusnäyn. Hän huudahti: "Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin" (Jes. 6:5). Jesaja sai myös vastauksen: "Sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu" (6:7).

On huikaisevaa saada kokea, kuinka totta ovatkaan Jeesuksen kärsimystä kuvailevan Ps. 22:n sanat: "Hän ei halveksi heikkoa eikä karta kurjaa, ei käännä pois kasvojaan vaan kuulee kun huudan" (Ps. 22:25, KR 92).

Tämä on aina näin. Näin tapahtuu joka kerta!

Saan olla ihminen, joka on syvästi vakuuttunut ja myös käytännössä kerta toisensa jälkeen kokenut, että minun tuskainen syntiongelmani ja hedelmättömyyteni ratkeaa vain Jeesuksen ristinkuoleman edessä. Saan käydä uudelleen ja uudelleen hänen luokseen armahdettavaksi. Ja hän sanoo joka kerta: "Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois" (Joh. 6:37). Eihän sitä voi muuta kuin pitää tällaista Jeesusta Kristusta kaikki kaikkena!

Jumalan olemus on rakkaus, mutta meidän olemuksemme ei sitä ole. Siksi rakkaus meissä on aina vain vastarakkautta, heijastusrakkautta. Se ei ole ensimmäisenä. "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä" (1 Joh. 4:10,19.).

Siksi emme voi luottaa omaan rakkauteemme, mutta kylläkin Jeesuksen rakkauteen. "Ah saavu, Jeesus seurahamme, niin rakastamme, uskomme. - Vain siitä syttyy sydämemme, kun saavut, Jeesus kallehin, kirkastat armon riemuksemme." (Virsi 103:2,4.).

Siksi kenties tärkein kysymyksemme onkin tänään: Miten osaamme antaa Jeesuksen rakastaa meitä puhtaasti ja vilpittömästi? Tärkein kysymyksemme ei siis olekaan kuinka syvästi ja aidosti minä rakastan häntä.

Loppusanat

"Minulla, Hyvä Brenz, on tapana kuvitella seuraavasti, jotta asian paremmin tajuaisin: Ikään kuin sydämessäni ei olisi mitään ominaisuutta, jota voisi kutsua uskoksi tai rakkaudeksi, vaan niiden paikalle laitan itsensä Kristuksen ja sanon: Tämä on minun vanhurskauteni, hän itse on se ominaisuuteni tai oleellinen vanhurskauteni (iustitia formalis). Näin teen, jotta voisin vapautua lain ja tekojen tarkkailusta, jopa Kristuksen tarkkailusta, kun hänet ymmärretään opettajaksi tai lahjojen antajaksi. Minä tandon, että hän itse itsenään on minulle lahja ja oppi, niin että minulla on kaikki hänessä. Hän sanoi näin: Minä olen tie, totuus ja elämä. Hän ei sanonut: Minä annan sinulle tien, totuuden ja elämän – ikään kuin hän minun ulkopuolelleni asettuneena vaikuttaisi minussa. Tien, totuuden ja elämän täytyy olla, pysyä ja elää minussa; hänen ei tule puhua vain minun kauttani tai minulle. 2. Kor. 5:ssa sanotaan: " – että olisimme vanhurskaus hänessä, ei rakkaudessa tai lahjoissa, jotka seuraavat" (Luther, Vainio, Väitöskirjan s. 52

1700-luvulla elänyt suomalainen herätyssaarnaaja Nils Wiklund sanoi tämän saman näin: "Minä isoon - Jeesus on leipäni. Minä janoon - Jeesus on juomani. Minä olen heikko - hänen haavoissansa on minun vahvuuteni. Minä olen voimaton - hänen veressänsä on minun tukeni. Minä olen vieras ja kulkija maan päällä - Golgatan mäellä on minun majani ja asumasijani. Taivaassa on minun kotoni. Sinne minä halajan, sinne tahtoo minun mieleni, minun ajatukseni ja haluni. Ylös, ylös, kotihin, kotihin - lapsi tahtoo isän tykö ja äitinsä helmaan, ja morsian ylkänsä tykö. Vanki tahtoo päästä vapauteen. Myrskyn ja aaltojen rasittama merimies ikävöitsee satamaa, mutta sinun tahtosi kuitenkin tapahtukoon. Likempänä se on nyt, kuin eilen, Jeesus. Anna minun sinussa pysyä siksi kuin tulet. Amen, amen."

Kristillisen uskon suurin ihme ja samalla tietenkin ongelma on ehdottomasti Jeesus Kristus, hänen persoonansa ja työnsä. Kaikki oleellinen kristillisessä uskossa keskittyy tähän persoonaan.
Kristittynä olemisen ydin on nimenomaan tämän persoonan tunteminen ja kristityn oman väitteen mukaan myös mitä läheisin henkilökohtainen yhteys Jeesukseen Kristukseen. Juuri tämä Jeesuksessa Kristuksessa koettu persoonallisen löytämisen riemu on ihmeitten ihme ja se on toistunut ensimmäisistä apostoleista alkaen sukupolvi sukupolven jälkeen meidän aikaamme asti. Meille riittää hänen persoonansa. Me luotamme siihen että Jumalan vastaus niin yksityisen ihmisen kuin koko ihmiskunnan hätään ja kyselyyn on vain tuossa yhdessä ainoassa persoonassa