IRC-Galleria

Vastaan otsikkoon tämän hetken tilanteestani käsin, joten vastauksessani on osittain ns. jälkiviisauden maku. Oikeastaan vastaankin otsikkoon kertomalla miksi edelleenkin halua olla kristitty. Koetan saada esiin vain kaikkein oleellisimman - en tiedä miten onnistun!

Myönnän avoimesti, etten pysty älyn ja tiedon tasolla vastaamaan tähän kysymykseen. En ole tullut kristityksi siksi, että olisin tutkimalla elämää ja todellisuutta tehnyt havaintoja ja päätelmiä johdonmukaisesti ja niiden pohjalta kypsynyt kristityksi. En siis pysty antamaan yleispätevää, kriittistä, loogisesti etenevää vastausta kysymykseen. En liiku tieteenfilosofian ja maailmankatsomusten maailmassa.

En ole myöskään omasta mielestäni pystynyt älyllisellä tasolla vakuuttamaan toista ihmistä kristittynä olemisen mielekkyydestä. Toki sillä vähäisellä älyllä ja heikolla päättelykyvylläni, joka minulla on, olen täysin vapautuneesti kristitty, en koe tehneeni jonkinlaista älyllistä itsemurhaa. Ei taida olla mitä murhata!

Vastaukseni on kiteytynyt kolmeen suureen asiaryhmään.
1. Ensimmäinen osa kiteytyy näin: OLEN KRISTITTY, KOSKA MINUSTA RIIPPUMATTA, MINUN ULKOPUOLELTANI TARTUTTIIN ELÄMÄNI KULKUUN. En suunnitellut itse enkä järkevän päättelyn kautta lähtenyt liikkeelle kohti Kristusta. En minä ole valinnut sitä teitä, jota minun on ollut pakko kulkea. Se on ollut aivan toisenlainen kuin joskus nuoruudessani kuvittelin. Minua on viety, talutettu, pakotettu.

Ensimmäinen tällainen elämäni ulkopuolinen tarttuminen on dokumentoituna Toisen armeijakunnan, kolmannen divisjoonan 47. eli Vallilan rykmentin kuudennen komppanian sotapäiväkirjassa 26.8.1941. Siinä sanotaan: ”Kello 20 saavuimme Majankylän kaakonpuoleiseen tien risteykseen, jossa jälleen saimme viholliseen uuden kosketuksen. Tässä syttyikin kiivas taistelu, joka jatkui keskiyöhön…. Taistelu oli kiivas, monin pakoin olimme metrin päässä vihollisesta. Käsikranaatteja satoi sekaamme mahdottomat määrät, samoin tankit ampuivat tykeillään ja pikakivääreillään senkun ennättivät jota vihollisen jalkaväki säesti kaikilla mahdollisilla aseilla. Emme mekään ammuksia säästetty, emmekä pelänneet, mentiin päälle vaan ja ajettiin vihollinen hajalleen tien toisella puolella…. Meiltä kaatui ( ja mainitaan viisi nimeä) sekä haavoittui (mainitaan 9 nimeä ja yksi oli): ”alik. Peltola (kuoli myöhemmin kenttäsairaalaan vietäessä)”.

Minun kokemusmaailmassani tästä kaikki alkoi. Alikersantti Peltola on tietenkin isäni. Olen kristitty siksi, että tätä kuolinsanomaa seurasi se, mitä seurasi.

Tuohon tapahtumaan liittyy jatko. Prof. Lenni Pinomaa kertoo Muistelmissaan vuonna 1990 kuinka hänen puheilleen Käpylän kirkossa 1941 syksyllä tuli ahdistunut kahden pienen pojan leskiäiti: ”Eikö teillä, hyvä pastori, ole yhtään lohdutuksen sanaa?” ”Vastasin: ”Sitä sanaa minulla ei ole, mutta koetetaanhan pitää yhteyttä” Näin sitten pidettiin yhteyttä… ”Niin kuin kissa siirtää poikasensa niskasta nostaen, niin Olavi Peltola siirrettiin kesken lukukautta ilman muuta vain Käpylän yhteiskoulun toiselle luokalle.” Vähän myöhemmin Lenni Pinomaa kirjoittaa: ” Olavi ja Eino-poikani tutkivat eräitä hengellisiä kirjoja Särkisalon pappilan vintillä kesällä 1944 ja siellä he tulivat herätykseen… Pojista tuli parhaat ystävät ja he saivat koulutovereittensa kesken nimen ”kirkkoisät”…

Tiedän, että minun olisi pitänyt oikean luterilaisen opin vaatimusten mukaan aloittaa kerrontani siitä, että syksyllä 1929 uskonnonlehtori Sakari Mäkelä kastoi minut silloisessa kodissani Tehtaankadulla täällä Helsingissä. Tai jos oikein haluan olla raamatullinen minun tulisi nyt todistaa, että olen kristitty siksi, että Jumala valitsi minut jo ennen maailmanperustamista olemaan Kristuksessa. En halua antaa tällaista vastausta, koska se on minun kokemushorisonttini ja muistini toisella puolella. Nyt puhun siitä, miten itse olen asian kokenut ja nähnyt. Toki Raamattu koko ajan vaikuttaa siihen, mitä kerron.

Kesän 1944 tapahtumat eivät merkinneet sitä, että olisin tullut ihanaksi uskovaksi ja kaikki olisi ollut selvää. Minut valtaisi monia vuosia kestänyt pahan olon tunne ja ahdistus. Jälkeenpäin olen kuvitellut sen aiheutuneen ihanne, joka synnytti halun tulla todelliseksi kristityksi ja karu tunto siitä, ettei minusta ollut sellaiseen. Ei Jumala tuntunut puuttuvan elämääni millään tavoin - paitsi siten, että hän antoi jostakin kummallisesta syystä kiinnostuksen ja halun tutkia Raamattua.

Miksi olen kristitty - siksi, että alku oli niin vaikeaa! Yritin nuorisokokousten jälkikokouksissa selvittää sielunhoitajien kanssa itseäni, mutta ei vain pahan olon tunne hellittänyt. Kävin jopa Käpylän poliisiasemalla tunnustamassa joulukuusivarkauden kaupungin metsästä. Yritin kaikin voimin tehdä sitä parannusta. Ei auttanut. Rauhaa en saanut!

Kiersin kehää enkä päässyt irtaantumaan siitä. Monen vuoden etsimisen jälkeen kuulin eräästä sielunhoitajasta, joka saattaisi osata neuvoa. Tilasin vastaanoton. Keskustelun kuluessa sielunhoitaja teki yhden kysymyksen ja silloin oivalsin jotain tärkeää. Kysymys oli näinkin naivi: Tykkääks Jeesus susta? Siinähän se juju onkin. Ei siinä, että olen tehnyt todellisen parannuksen, että olen vuorenvarmasti uudestisyntynyt ja muuttunut uudeksi luomukseksi. Sellaiseksi en todellakaan ollut muuttunut. Olin edelleen sama ihminen kuin ennen kiinnostuksen heräämistä. Mutta minulle riittäköön se, että Jeesus rakastaa minua, vaikutti se sitten minussa mitä vaikutti tai oli vaikuttamat ta. Se ei kuulu minulle. Sain vihdoinkin pelastusvarmuuden. Minä en ollut tehnyt mitään myönteistä. Mutta toinen oli minun puolestani ja minun hyväkseni.

Enhän tietenkään tyytynyt siihenkään. Halusin täyttyä Hengellä - tulla joksikin suureksi ja merkittäväksi Jumalan valtakunnan työssä. Evankelista Moodykin oli täyttynyt ja Yrjö Karilaan mukaan tämä erityinen kokemus oli vasta tehnyt hänestä suur-evankelistan. Saman minäkin haluan. Ja niin menin kahden teologitoverini kanssa erään helluntaisaarnaajan käsiteltäväksi. Hänellä oli kyky täyttää ihmiset Pyhällä Hengellä. Hänen käsittelyssään sain helluntailaisen henkikasteen ja aloin puhua kielillä. Alkoi hurja toiminnan ja kiihkon aika. En kai siitä vieläkään ole päässyt täysin irti. Joka tapauksessa tuo ohjasi minun teologiaani, uskonelämääni ja hengellisyyttäni noin 16 seuraavaa vuotta.

Jumala vei kuitenkin siitä ajasta kymmeneksi vuodeksi kärsimyksen kouluun - toistuviin kipuihin - viidesläisten tyyppisairauteen - selkäkipuihin eli diskus prolapsiksen kanssa painiskelemaan. Jälleen oman yrittämisen ulkopuolinen voima tarttui elämääni. Sairauden koulussa sortui melko perinpohjin sekä pyhityskristillisyyteni että karismaattisuuteni. Minusta tuli lopullisesti äkäinen ja pahansuopa syntinen. Siitä en ole päässyt enää irti, en ole kasvanut enkä muuttunut enkä kypsynyt paremmaksi.

Siksi pidän elämäni tärkeimpänä löytönä syksyn 1967 erään kirjan alleviittausta. Ja taas apu tuli minun ulkopuoleltani. Löytö annettiin minulle. En osannut itse sitä etsiä. Kirja on Olavi Tarvaisen Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys. Myöhemmin saman kohdan löysin Martti Simojoen kirjasta Tie totuus elämä (Porvoo 1969): "Muistan vanhan Lapuan rovastin kertoneen, että Juho Malkamäki, ylistarolainen herännäisjohtaja, kerran oli sanonut tälle ahdistuneelle papille seuraavaan tapaan: Ei se ole mikään ihme, jos Jumalan vanhurskauttaa sen, joka rukoilee - totta Jumala sellaisen vanhurskauttaa. Eikä se ole ihmeellistä, että Jumala vanhurskauttaa sen, joka uskoo - tietysti Jumala uskovan vanhurskauttaa. Eikä sekään ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa ihmisen, jossa on Pyhä Henki. Mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman" (s. 84). Siitä lähtien jumalattoman vanhurskauttaminen (Room 4:5) on ollut minulla parhaiten Raamatun ydintotuutta kuvaava sanonta. Siitä riipun päivittäin kiinni ja siksi uskallan sanoa, että olen tänään kristitty.

Olin siihen asti yrittänyt tulla todelliseksi uskovaksi, täyttyä hengellä, omistaa armolahjoja, tulla uudeksi luomukseksi, pyhittyä Kristuksen kaltaiseksi. Ei mitään näistä ollut asiallisella tavalla saavuttanut. Olin vain syntinen.

Myöhemmin lukiessani Eino Sormusen kirjaa Kerjäläisiä me olemme, löysin sieltä muutamia kohtia, joissa on mielestäni hienolla tavalla ilmaistu se, miksi olen kristitty: ”Jumala on elävä ja joka hetki läsnäoleva todellisuus. Minä seison omassatunnossani hänen edessään ja olen juuri nytkin kokonaan arvoton ja ansioton enkä täytä mittaa ja tuomio on lähellä. Synti asuu tahtoni viimeisissä tahattomissa liikkeissä, joissa aina on ylpeyttä, itseriittävyyttä, saastaa. Synti on siinä, että olen perinjuurin minäkeskeinen, itsekäs, itseni ympärille käpertynyt ja etsin aina ja kaikkialla omaa etuani ja kunniaani. Sellaisena minä olen Jumalan edessä: mitättömänä, arvottomana, syntisenä, lain, Jumalan vihan ja kauhistuneen omantunnon ahdistamana - ja kuitenkin omaa itseäni jumaloivana ja Jumalaa vihaavana ja vastustavana.”

II. Tuon kaiken kertomani keskellä kiteytyy vastaukseni toinen osa: OLEN KRISTITTY SIKSI, ETTÄ NÄEN JA KOEN KOKO IHMISENÄ OLEMISEN ARVOITUKSELLISUUDEN JA ENNENKAIKKEA ITSENI SYNTISENÄ IHMISENÄ. SIIHEN TOKI LIITÄN AINA JUMALAN KRISTUKSESSA TARJOAMAN ARMON TODELLISUUDEN

Olen kirjoittanut muistiin prof. Kullervo Rainion ajatuksen siitä, että havaintojen teko ja järki ovat nykyisen tietoteorian peruskategoriat. Hyvä, jos näin on. Minulle tärkein havaintoni ihmisen elämästä on synnin todellisuus, ihmisen raadollisuus ja pahuus, kuinka parhaimpiinkin yrityksiin sekoittuu kaikkea surkeutta. Se on niin voimakas havainto, että se peittää alleen kaiken muun ihmistä koskevan havainnoinnin. Minä todella näen ja koen joka hetki, että koko maailma on pahan vallassa. Helpommat vaiheet ovat vain lyhyitä taukoja ja siten alkaa taas pahuuden varsinainen todellisuus lyödä läpi.

Katselin pari iltaa sitten Kiinan tapahtumia touko-kesäkuussa 1989. Pekingin Taivaallisen rauhan, Tianenmenin aukiolla. Miten siinä kävikään opiskelijavallankumoukselle. Alku näytti ihmeelliseltä vapautumisen, innostuksen ja ilon tähden. Keskinäiset riitelyt ja äärimmäisyyteen menevät vaatimukset tukahduttivat kuitenkin kaiken vereen. Vallankumous söi jälleen lapsensa - tosin nyt vastustajien raa’an voiman tähden.

Siksi näen Maon, Stalinin, Hitlerin, ja vaikkapa jonkun Saddamin - ihmisenä, joiden elämässä perisynti lyö kauhistuttavalla tavalla kaiken läpi järkyttävine tuloksineen. Sellaisena näen myös tänään Afganistanin, Somalian, Ruandan, Bosnian tilanteet. Hetkeksi voidaan saada voimalla rauhoittumaan. Sitten pahuus ryöppyää jälleen esiin jossakin muualla.

ITSE KOEN OLEVANI SISIMMÄLTÄNI JUURI TUOLLAINEN MISTÄ TOISIA KAUHISTUNEENA SYYTÄN. Kaikkeen on edellytykset, vaikka ei tilasutta eikä voimaa.
Kaiken lisäksi PIDÄN JOKAISTA IHMISTÄ SAMANLAISENA KUIN ITSE OLEN - RAKKAIMPIA FRAASEJANI ON: PATA KATTILAA SOIMAAN, MUSTA KYLKI KUMMALLAKIN. Siis sellainen kuin itse olen kaikessa sisäisessä pahuudessani, sellaisia ovat kaikki tämän maailman ihmiset pohjimmaltaan. Kaikilla vain ei pahuus ilmene juuri samanlaisella tavalla.

Sopu ja rauha rakentuu teeskentelyyn ja omanvoiton pyyntiin. Se on minun laiskuudelleni sopivaa ja siksi kannatan rauhaa ja rakkautta ja ainakin sitä, että muut osoittavat suhteessa minuun rauhaa ja rakkautta.

Siksi minulle on tullut erittäin tärkeäksi todellisuuden kuvaajaksi - kristillisen uskon ihmiskäsityksen ydin: perisynti. Tietysti joku sanoo täysin oikeutetusti: Onpa pessimistinen ja toivoton näkemys ihmiskunnasta ja ihmisestä. Tottahan se on! Mutta emme pääse asiasta irti sillä, että väitämme sitä aivan kauheaksi. Noin mieletöntä kai ei sentään elämä voi olla. Mutta siinä vain olen.

Minun syvimmässä sisimmässäni asuu pohjaton viha Jumalaa vastaan, olen Jumalan murhaaja, repisin Jumalan kappaleiksi, jos pystyisin. Haluisin olla ateisti, mutta en uskalla enkä enää voi! Vihaan, vihaan, vihaan.
SIKSI MINULLA ON YKSI AINOA TODELLINEN SYY OLLA KRISTITTY - SIKSI ETTÄ OLEN NIIN PIRULLINEN JA PAHA.

Kuinka realistisena näkevätkään jotkut vanhan kirkon isät ihmiskunnan. Ehkä he sanoivat asian vähän hienotunteisemmin kuin itse sanoisin: "Herra muista miten helposti me lankeamme, miten hauraita sinun ihmisesi ovat, miten paljon pahaa piilee meidän luonnossamme ja taipumuksissamme" (Rukouksia varhaiskirkon ajalta, 29). "Minua hävettää, että vielä näin vanhoilla päivilläni olen näin holtiton, minä, joka ole pyhän pöytäsi vieras. Katso mitä toivon Kristukseni, ohjaa kulkuani (Gregorios Nazianssilainen, 71).

Kuinka vastakohtainen tälle onkaan vaikkapa Eino Leinon runo Hymyilevä Apollo: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvä rinnassa jokaisen, vaik´ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä. Missä ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin.” Se on valheellinen, epätosi runo. Mutta siitä huolimatat se lumoaa, koska ihminen haluaa, että asiat ovat tällä tavoin.

Lainaan Augustinusta: ”Iljettävä oli pahuuteni, mutta minä rakastin sitä, rakastin turmiota, rakastin lankeemustani. Minä en rakastanut sitä, mihin lankesin, minä rakastin itse lankeemustani (Augustinus, Tunnustukset, 44). ”Sinä panit minut omien kasvojesi eteen, että minä näkisin, kuinka inhottava, kuinka ruma ja likainen, kuinka saastainen ja haavoja täynnä minä olin " (Augustinus, Tunnustukset, 187).

Sitten välähtää toivo ja valo:
”Sairauteni oli terveydeksi ja kuolinkamppailuni elämäksi, mutta sillä hetkellä tiesin vain onnettomuuteni, en sitä, kuinka onnellinen tulisin olemaan hetken perästä" (Augustinus, Tunnustukset, 190). ”Sillä, sinä, Herra, siunaat vanhurskasta ja olet hänet, kun hän vielä oli jumalaton, vanhurskauttanut” (Augustinus, Tunnustukset, 231). ”Ainoa toivo, ainoa luottamus, ainoa varma lupaus on vain sinun laupeutesi (Augustinus, Tunnustukset, 268).

”Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni (Augustinus, Tunnustukset, 316).

”Katso, minä en peitä haavojani. Sinä olet lääkäri, minä sairas. Sinä olet armollinen, minä armon tarvitsija. Eikö ihmisen elämä maan päällä ole yhtämittaista ahdistusta? Kuka tahtoisi itsellensä vaivoja ja vaikeuksia? Sinun käskysi vain on, että ne on kestettävä, ei, että niitä on rakastettava. Ei kukaan rakasta sitä, mistä hän kärsii, joskin hän rakastaa kärsimistä. Sillä silloinkin kun hän iloitsee siitä, että jaksaa kantaa kärsimyksensä, hän mielummin kuitenkin soisi, ettei sitä, mitä hänen täytyy kärsiä, olisi olemassakaan (Augustinus, Tunnustukset, 262). ”Minun hyväni on sinun työtäsi ja lahjaasi, minun pahani on omaa rikkomustani ja sinun tuomiotasi” (Augustinus, Tunnustukset, 233). ”Ja minun ainoa toivoni on yksistään sinun ylen suuressa laupeudessasi. Anna, mitä käsket, ja käske mitä tahdot” (Augustinus, Tunnustukset, 262). ”En tahdo koskaan luopua sinusta, joka vielä kerran teet eheäksi ja terveeksi ja laupeudessasi varmasti johdat minut siihen ikuiseen rauhaan.." (Augustinus, Tunnustukset, 334).

En löydä mitään muusta maailmankatsomuksesta vastaustauksena elämäni vaikeimpaan ongelmaan - omaan itseeni nähden ja nimenomaan oman sydämeni loputtomaan pahuuteen nähden. En löydä mitään muusta maailmankatsomuksesta vastausta havaintojeni mukaiseen maailmantilanteeseen kuin kristillisen uskon tulkintamallista.

Mutta tähän perisyntisyyden mielettömyyteen liittyy mitä kiinteimmin toinen todellisuus. Luulen, että olen sydämeni syvimpiin sopukoihin asti nähnyt ja kokenut, ettei elämä ilman Jumalan armoa ole mitään. Olen kaikessa ja aina riippuvainen siitä, että Jumala on minua kohtaan laupias ja armollinen. Olen täysin sidottu hyvinvoinnissani hänen armoonsa.

Elämäni on mieletöntä, jos Jumala ottaa pois minulta armonsa. Armo on jotain sellaista, joka on hänen sydämessään suhteessa minuun. Jumalan armo ruumiillistuu, tulee todeksi minulle nimenomaan KRISTUKSEN SOVITUSKUOLEMASSA MAAILMAN SYNTIEN TÄHDEN .
HUUTAESSANI HÄNTÄ AVUKSENI HÄNEN UHRINSA PUOLESTANI LUETAAN MINUN HYVÄKSENI.

Afganistanissa työskentelevä lääkäri Leena Kaartinen kertoi kyselevälle muslimille, mitä hän rukoilee. Leena vastasi: ”Rukoilen syntejä anteeksi ja johdatusta tälle päivälle elää hänen tahtonsa mukaisesti.” Muslimi työtoveri vastasi: ” Juuri sitä minäkin rukoilen päivittäin”. Ydin ei olekaan siinä, että huudan avukseni Jumalaa ja rukoilen syntejäni anteeksi Jumalalta, vaan siitä, että riipun kiinni Jeesuksen Kristuksen nimessä ja persoonassa. Muslimille tärkein ihmisen nimi on Muhammed. Ihmisen nimi ratkaisee kaiken - ei Jumalan nimi. Kristittyjä kutsutaan tuossa maassa sanalla ishawi= jeesuslainen tai mashahii = messiaaninen eli kristitty.

Usko Kristuksen, kiinniriippuminen hänessä on osoittautunut päteväksi elämäni hulluimmassakin tilanteissa. Se ei ole ristiriidassa elämän todellisuuden kanssa, vaan tulkitse ja selittää sitä mielestäni ja mieltäni tyydyttävällä tavalla.
Sen, minkä nyt elän lihassa - tässä synnin turmelemassa olemuksessani - sen elän Jumalan Pojan antamassa uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni (Gal 2:20b).
Tämän pitemmälle en ole vielä päässyt ja tämän kummallisempaa perustetta minun kristittynä olemiselleni ei ole.

Voin siis vastata kysymykseen kolmella ammattisanalla: Perisynnin, Kristuksen sovituskuoleman ja uskonvanhurskauden tähden tai iskulauseilla: Yksin armo, yksin Kristus, yksin usko.
Olen löytänyt näistä luterilaisen uskontulkinnan sydänäänistä omaa itsenäni mitä syvimmin tyydyttävän elämänkatsomuksen ja tulkinnan avaimen siihen todellisuuteen, jossa koen eläväni.

III. KOLMAS TÄRKEÄ TODELLISUUDEN ALUE, JOKA AJAA MINUT KRISTITYKSI ON KÄRSIMYKSEN JA AHDISTUKSEN TODELLISUUS TÄSSÄ MAAILMASSA JA OMASSA ELÄMÄSSÄNI.

Muistan tilanteen, jossa poikani sanoi suoran, ettei hän enää halua olla tunnustava kristitty. Se ei tuntunut olevan todellista hänelle. Se ahdistuva tunne, joka silloin valtasi minut liittyi tajuun siitä, että kun hän kääntää selkänsä Kristukselle, hänellä ei ole tämän maailman mielettömyyden ja ahdistusten keskellä mitään turvapaikkaa. Ei mitään, joka antaisi tulkinnan kaikkein mielettömimmällekin tapahtumiselle: ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” Tätä eniten surin.

Vesa-Zia oli vangittuna ja kidutettuna vuosia siten. Silloin hänelle elivät Psalmin sanat: "Minä olen hänen tykönänsä kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan (Ps 91:15s). Samanlaisesti sisäisestä elämän rikkaudesta puhuu toinenkin Psalmi: "Kun sinä olet minun kanssani, en mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti... Minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan" (Ps 73:25ss).

Liisa Kingma kertoessaan Zian vankeudesta ja kidutuksista kirjassa Koraanikoulusta Kristuksen askeliin lainaa Zian sanoja: "Jeesus oli Isän hylkäämä, minä en koskaan. Jumala oli kaukana, kuin itsensä kätkien, ei tullut näkyvä apua, mutta armo riitti silloinkin. Minun piti pitää itseni kaikille kuolleena ja kaiken minulle kuolleena. En tiennyt tästä päivästä, en huomisesta. Oli vain tämä hetki ja Jumala. Kaikki minulta voidaan viedä, mutta ei Jumalaa, Jeesuksen Kristuksen Isää, minun Isääni. Hänen omansa olen luvannut olla elämässä ja kuolemassa ja hän pitää omastaan kiinni". Eräässä Zian sepittämässä laulussa sanotaan: "Jeesus meille hankkinut on ilon, onnen, autuuden, lahjaksi hän siksi antaa pelastuksen kaikille. Jeesus olkoon elämäni tosi perustus". Toinen laulu kertoo: "Sydämessämme nyt on ilo aivan verraton. Jeesus Kristus meidät on synneistämme puhdistanut lumivalkeaksi" (47).

Minulle kärsimys on tie, jota pitkin on koko elämän läpi pakko vaeltaa. Tänään kärsimyksellä on tuo nimi huomenna taas toinen. Kärsimys ihmisen elämässä asia, jonka kanssa on pakko tulla toimeen. En pääse sitä pakoon. En pysty sitä vähentämään. Minun on opittava sietämään ja kestämään sitä. Silloin Raamatun antama usko Kolmiykseiseen Jumalaan on ollut suunnaton lohdutuksen, rohkaisun ja avun tuoja.

On kyllä aika hölmöä, että uskoni Jumalaan vahvistuu ja selkiintyy juuri ahdistusten tähden. Sehän on täysin päinvastaista sillä, mitä kuulen monen sanovan. Juuri maailman tapahtumien mielettömyys ja ihmisten kärsimysten suunnaton määrä tukahduttaa todellisen uskon kaikkivaltiaaseen elävään Jumalaan.

Meidän mielestämme mukavin olisi sellainen Jumala, joka sanoisi kaikkeen, mikä meitä sattuu huvittamaan: "Mikäpä siinä, jos kerran se sinua ilahduttaa". Me emme kaipaa niinkään itsellemme Taivaan Isää kuin taivaallista isoisää - vanhaa herraa, joka haluaa nähdä nuoret iloisina. Tällaisen Jumalan maailmansuunnitelmaksi riittäisi yksinkertaisesti se, että jokaisen päivän päättyessä voitaisiin sanoa: Meillä kaikilla oli niin mukavaa (C.S. Lewis).

"Se kolari oli kova kolaus. Se koetteli ja koettelee ankarasti luottamustani sinuun. Kun silloin tapahtui niin kamalaa, miksi ei joskus voisi tapahtua vielä kamalampaa?" (Simo talvitie, Miksi juuri minä? s. 95). "Onko minulla hyvä syy tuskastua sinuun kaikkivaltias? Olenko rotta, joka makupalan houkuttamana hiipi loukulle? Miksi et antanut minulle armoniskua, vaan jätit minut kitumaan? Ehkä nämä ovat liian röyhkeitä kysymyksiä, mutta joskus minua karmaisee. Ovatko lupaukset Pyhässä Kirjassasikin vain syöttejä? Ihminen elää hyvässä uskossa niiden varassa, kunnes sinä isket, ennemmin tai myöhemmin, elämässä tai kuolemassa tai sen jälkeen. Sanothan sinä: Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan".

"Etkö jo näe, ettei näistä aineksista tule parempaa viilaamallakaan, saati sitten sahaamalla tai särkemällä? Olisinpa vain savea, jota taipuisin käsin muovattaisiin. Muuttuisin mielelläni ruukusta vadiksi, vaikka miksi. Minut on murskattu. Minua särkee enkä minä ole suuri kärsijä. Ei minua auta tieto, että miljoonilla on vielä vaikeampaa, kun oma pää halkeaa. Nostan tassut pystyyn, Herra. Kärsimys on minulle liian vaativa haaste. En jaksa enää rakastaa elämää, joka raatelee" (s. 89).

"Meidän suhteemme on nyt vaarassa. Ihmiset erehtyvät, ovat ajattelemattomia, välinpitämättömiä, tekevät väärin vahingossa ja tahallaan. Sinä olet erehtymätön, aina oikeassa, rakkaus kaikessa. Oletko unohtanut minuun istuttamasi oikeustajun? En voi ymmärtää, voisin vain kumartaa ja kumarrankin, kun en muuta voi" ( s. 96).

"Onko kärsimykselläni jokin hyvä tarkoitus? Olenko minä syytön vai syyllinen? Sinä et vastaa tarkoituspykälään. Mutta minä tiedän, että olen kävelevä rukousvastaus. Sinä et sano, mihin olen syyllinen ja mihin en. Mutta minä tiedän, etten ole sataprosenttisesti syytön mihinkään, kun sinä katsot" (s. 97).

"Tunnustan, että minussa silloin tällöin syttyy, sitten leimahtaa ja räjähtää kaiken särkeviä, sinua rienaavia ajatuksia. Minun on elettävä kuoleman ja kauhun valtakunnassa. Mutta sielläkin uskon syntien anteeksiantamisen ja iankaikkisen elämän" (s. 98).

Simon vastaus näihin tuskaisiin kysymyksiin löytyy vaimon lukiessa heidän vihkihetkensä Psalmin jakeita: "Kiitä Herra minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt" (Ps 103). Salon sairaalassa Anneli kysyi: "Voitko, Simo, jo omalta kohdaltasi jälleen yhtyä näihin sanoihin? Minä olin vastaukseksi nyökännyt" (s. 98).

"Siinä on ihmisen pelastus, uskossa sinuun, kiitollisuudessa sinua kohtaan keskellä elämän hirveyksiä". Sinun Poikasi "kiitti sinua siunatessaan leivän ja viinin viimeisellä illallisella ystäviensä kanssa ennen kuolemaansa. Verihikensä, henkisen ja ruumiillisen tuskansa jälkeen hän antoi henkensä sinun käsiisi. Uskonhohde lepää Golgatankin yllä. Siinä on hohtoa, joka liennyttää ja lämmittää, parantaa ja pelastaa. Poikasi uskoi sinuun Golgatallakin, ei vain Genetsaretin järvellä, jolla hän käveli kuin kuivalla maalla eikä vain kirkastusvuorella, jolla kaikkien oli hyvä olla. Minäkin uskon sinuun, ei vain Turussa, jossa tulin uskoon tai Tampereella, jossa taistelin uskossa. Vapahtajaani seuraten uskon sinuun tässä päänsäryn grillissä ja annan henkeni sinun käsiisi, vaikka en näe käsiäsi, en tarkoituksiasi, en taivastasi. Uskon, että kerran näkisin - sinut ja samalla kaiken. Vasta sitten kaikki, mitä minussa on, kiittää sinun pyhää nimeäsi" (s. 99).

"Jumalamme, Isämme, et paljasta meille vielä kaikkea. Näytät kyllä meille yllin kyllin. Annat meidän tietää paljon, joka tosin usein on meidän mielestämme liian vähän. Me kapinoimme, mutta sinä säilytät salaisuuteesi" (s. 101).

"Jos luotan sinuun, ei mikään ole pahaa, ei synti eikä kuolema, ei kipu eikä kolari. Jos epäilen sinua, en voi iloita mistään, koska luulen, että hyvänkin takana on paha tarkoitus. Jokainen hymy on petosta, kaikki ilo ennenaikaista, parhain elämässä on vain rotan syöttiä minulle, kun epäilen sinua". "Mutta luottamuksessa sinuun minä tiedän, milloin ja missä käyn kuolemaan ja senkin, etten kuole ollenkaan, vaan tiedän, että pääsen taivaaseen eikä siksi ole ihme, jos olen iloinen" (s. 112). "Vahvistui usko, ettei heidän kohtalonsa ollut sattumaa tai Jumalan rangaistus, päinvastoin. Tulipa eteen mitä tahansa, mitään ei tapahdu Jumalan tietämättä ja sallimatta. Jumala on heidän kanssaan joka hetki" (s. 119).

Mikään elämässäni ei ole sen tärkeämpää kuin uskon säilyttäminen (2 Tim 4:7). Silloin olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut ja juossut perille ja sehän on kaikkien tärkeintä.

Elävä kristillisyys on aina ollut suostumista uhanalaiseen elämään. Siinä on inhimillinen varmuus tullut murskatuksi ja niin Jumala on voinut tulla lähelle. Elävää kristillisyyttä on vaikea kuvata. Mutta siinä on jotain syvästi aitoa, pohjia myöten valoon tullutta ja rehellistä. Se on läpinäkyvää, ei salailevaa. Siinä varmuus Jumalasta yhdistyy vaatimattomuuteen siitä, mitä itse sanomme Jumalasta. Se on sydämen luottamusta Jumalaan. Samalla se on sitä, ettei koskaan luoteta täysin mihinkään inhimilliseen kuvaukseen eikä omiin mielikuviin Jumalasta. Se on tietoista Jumalalle antautumista ja sitoutumista. Samalla siinä myönnetään, että se, mitä sanomme antautumiseksi ja sitoutumiseksi on aina kovin puolinaista ja kevyttä. Siinä ihminen kyllä kokee syvää turvallisuutta ja samaan aikaan hän kuitenkin uskaltaa nähdä kuinka epävarmaa kaikki on hänen elämässään. Se on uskallusta elää uhanalaisena ja kuitenkin rohkeutta elää iloisena ja luottavaisena Jumalan lupausten varassa.