IRC-Galleria

Jeesus varoitti opetuslapsiaan ulkokultaisuudesta eli teeskentelystä. Harva asia ärsyttää, ja asiasta riippuen suorastaan loukkaa, niin paljon, kuin muita parempana ja hyveellisempänä esiintyvä ihminen tai kokonainen instituutio, joka sitten paljastuukin olevan jotain ihan muuta.

Totta puhuaksemme, meissä kaikissa on ripaus ulkokultaisuutta. Niissäkin, jotka äänekkäimmin sitä arvostelevat. Tämä on toteamus. Ei tekosyy. Parhaimmatkin meistä lankeavat joskus teeskentelyyn (Gal. 2:11-1-12). Saamme siitä toisinaan nenillemme ja se ei tunnu kivalta (Gal. 2:14).

Ulkokultaisuus voi tehdä suurta vahinkoa niin henkilön omalle, kuin hänen edustamansa yhteisön uskottavuudelle. Ajatellaanpa vaikka katolisen kirkon pedofiliaskandaalia. Tai kun joku maallikkosaarnaaja lankeaa. Tai joku poliisi jää kiinni huumerikoksesta. Tai lääkäri paljastuukin valelääkäriksi.

Joku on arvellut, että kärsimyksen ongelman jälkeen kaikkein vakavin kristinuskon kohtaama haaste onkin juuri kristittyjen ulkokultaisuus. Se on yksi merkittävin syy sille, minkä vuoksi monet torjuvat evankeliumin.

Ollakseen ulkokultainen, ei tietenkään tarvitse olla kristitty. Täysin uskonnottomatkin osaavat teeskennellä olevansa hyveellisempiä kuin todellisuudessa ovat. Mutta sangen monet torjuvat evankeliumin sillä verukkeella, että kristityt ovat niin ulkokultaisia ja (ainakin väitetysti) teeskentelevät olevansa parempia kuin muut.

Evankeliumin torjuminen kristittyjen ulkokultaisuuden (todellisen tai kuvitellun) vuoksi vaikuttaa harkitsemattomalta, koska tietyssä mielessä ulkokultaisuus ei vaikuta tosiasioihin.

2+2 on 4, vaikka matematiikan opettajasi inhoaisi matematiikkaa tai jäisi kiinni opettajienhuoneen kahvikassan kavaltamisesta.

Os Guinness on todennut hyvin:

Jos kristinusko on totta, se olisi totta, vaikka kukaan ei uskoisi sen olevan totta, tai vaikka kaikki siihen uskovat olisivat ulkokultaisia. Jos se taas ei ole totta, se ei olisi totta, vaikka kaikki uskoisivat sen olevan totta ja vaikka kenenkään käytöstä ei voitaisi moittia ulkokultaisuudesta.

Moraalinen närkästys, jota jokainen meistä ymmärrettävästi kokee törmätessään teeskentelijöihin, on pidettävä erillään närkästystä aiheuttavasta teosta ja toisaalta närkästyksen aiheuttajan edustamasta asiasta.

Harva meistä haluaisi oikeasti sulkea sairaalat valelääkäreiden vuoksi tai lakkauttaa oikeuslaitoksen, koska joku tuomari on ottanut lahjuksia. Emme lopeta poliittisia puolueita emmekä kansanedustuslaitosta joidenkin poliitikkojen korruptoituneisuuden vuoksi.

Muuten, jos Jumalaa ei olisi olemassa, mitä paheksuttavaa ulkokultaisuudessa ylipäätään on? Mistä moinen moraalinen närkästys ja mikä silloin on sellaisen närkästyksen todellinen objektiivinen perusta? Lisää vain Jussi-patsaita ja Oscareita jakoon kaikille arkielämän näyttelijöille, jotka osaavat taitavasti esittää jotain muuta kuin mitä todellisuudessa ovat. Mutta tämä täky menee jo filosofian puolelle, joten palataan takaisin uskottavuusongelmaan.

Kristittyjen parissa esiintyvä ulkokultaisuus on valitettavaa, koska se on omanlaistansa valehtelua ja siksikin tuomittavaa, mutta myös siksi, että se vahingoittaa kristillisen todistuksen uskottavuutta, vaikkei se voikaan vahingoittaa kristinuskon totuutta sinänsä.

Mutta viettäessämme riittävästi aikaa missä tahansa ihmisyhteisössä, törmäämme asioihin, joista emme pidä. Myös teeskentelijöihin. Myös kirkoissa ja seurakunnissa ja hengellisissä yhteisöissä.

Kenties kristittyjen ulkokultaisuutta moralisoidaan muita voimakkaammin, koska odotukset ovat korkeammalla sen vuoksi, mitä kristinuskon katsotaan edustavan ja mitä siltä odotetaan.

Eikö evankeliumi muuta ihmisiä ja tee heistä parempia?

Mahdammeko me – niin kristityt kuin kristinuskon arvostelijat – näin ajatellessamme kuitenkin yksinkertaistaa evankeliumin pelkäksi etiikaksi?

Mahdammeko me kristityt olla osaksi itse syypäitä tähän yksinkertaistukseen, jos todistuspuheenvuoroissamme ja saarnatessamme, sinänsä aivan oikein, evankeliumin muuttavasta voimasta, olemme antaneet sen vaikutelman, että uudestisyntyminen ja uskoontulo tekee uskovista moraalisesti ylivertaisia tai täydellisiä?

Clinton Arnold ja Jeff Arnold toteavat hyvin kirjassaan Short Answers to Big Questions about God, the Bible & Christianity(Baker 2015):

“Yllättyisitkö, jos mennessäsi sairaalaan näet joka puolella sairaita ihmisiä? Entä, jos osa heistä on ihan oikeastisairaita? Tämä on paljon lähempänä sitä, millä tavalla meidän tulisi lähestyä kysymystä seurakunnasta ja kristityistä yleensä. Me emme ole täydellisiä. Itse asiassa olemme hyvin sairaita. Mutta olemme paranemaan päin. On niin helppo unohtaa, kuinka kukin meistä tulee seurakuntaan hyvin erilaisista elämäntilanteista. Monet ovat hyvin rikkinäisiä tullessaan ja paraneminen on heissä käynnissä, ja useimmat meistä ovat sairaampia, kuin itse edes tajuammekaan. Meidän ei pitäisi yllättyä siitä, että kohtaamme ihmisiä, joiden eheytyminen on eri vaiheessa. Olisi mielekkäämpää vertailla ihmisiä siihen, millaisia he olivat ennen kuin heistä tuli kristittyjä, kuin verrata heitä täydellisyyteen. Seurakunta ei ole täydellisten ihmisten paikka, vaan särkyneiden, joita Jeesus hitaasti hoitaa eheäksi. Jos yllätymme nähdessämme syntiä seurakunnan keskellä, meidän tulisi miettiä odotuksiamme uudelleen.”

Toistan itseäni, kun sanon, etten luonnollisesti puolusta ulkokultaisuutta, muun muassa koska se vahingoittaa kristillistä todistusta. Mutta puolustan evankeliumin ja kristinuskon totuutta.

Teeskentelijöiden on syytä tehdä parannusta niin itsensä kuin evankeliumin uskottavuuden tähden.

Kristinusko ja evankeliumi ovat kuitenkin totta kristityistä teeskentelijöistä huolimatta.

Evankeliumi on totta, koska siinä kyse on Jeesuksesta, joka on totuus. Hän ei ollut ulkokultainen teeskentelijä. Häntä ei kenenkään tarvitse hävetä.

Paavali määritteli evankeliumin todistuksena Jeesuksen sovituskuolemasta ja historiallisesta ylösnousemuksesta (1 Kor. 15:1-8).

Koska ylösnousemus on ihan oikeasti totta, kristinusko on totta. Koska Jeesus nousi ihan oikeasti kuolleista, Jumala antaa Hänen tähtensä jokaiselle katuvalle ihan oikeasti synnit anteeksi. Myös ulkokultaisuuden. Sitä – jos emme halua teeskennellä ja olla ulkokultaisia – löytyy ripaus meistä kaikista.