IRC-Galleria

Tiedättekö mikä on outoa (olen aloittanut tällä viikolla varmaan muutaman lauseen tällä sanaparrella tai sanomalla "musta tuntuu") outoa on se että näitä telkkaria, nettiä, keskustan vilinää, radiota (eli oikeastaan ihan mitä tahansa perusarkiniinsanottuanormiasiaa) ei tuu ikävä. Just nyt musta tuntuu että voisin ihan hyvin muuttaa metsään, ainakin viikon ajaksi tai jotain. Mä olen just tullu (okei, kahden aikoihin) Repovedeltä ja meillä oli ehkä maailman ihanin ja toisaalta rankin reissu mitä oon koskaan vetäny, missä olen ollu mukana. Viikon aikana oli pari semmosta kertaa että ajattelin ett tästä mä en selviä, että mä en enää koskaa tuu takaisin. Kun mä lähdin mulla oli sellainen edelleen outo :P olo että mä en tuu takaisin. Olen jotenkin, ainakin fyysisesti takasin mutta muuten. Mun kädet on aika hellinä, kuivina, vähän tärisevänä ja kosketusherkkinä ja ku mä istun tuntuu että mä leijun tässä tuolin päällä. Ja mua nukuttaa tosi paljon ja mun pitäis syödä ja käydä jossain vaiheessa suihkussa ja katsoa kuvia ja alkaa toimia, lähettää ehkä yksi-kaksi mailia mutta mä vain olen.

Kun mä kuljin metsässä x kiloa (en mitannu) painava rinkka selässä milloin niska jumissa, milloin olkapäät tulessa, milloin lantio kipeenä, millon alaselkä ja polvet (!) rikki mä vain olin. Tää on tää klassinen turkkameininki, että kun uuvuttaa itsensä fyysisesti jotenkin ihan loppuun omat tunteet alkaa selventyä ja kaikki asiat asettuu niinku, niin kuin niitä on ajatellu. Eri juttu on sitte taas miten pystyy tekemään tai olemaan mitään muuta ku paikallaan hyppivä, ku on perhanan kylmä mut. Kun mä kuljin luonnossa kolhien itseäni ties mihin ja tuntien aina mun lähellä puut ja kivet ja vaihtelevan sään, sillon luonto pysäyttää ja pistää, selkeennyttää ajatukset. Tosin ikinä mä en olis uskonu miten kylmä toukokuussa voi olla.. On itse asiassa ihan hemmetin kylmä ja pitkälti hanskoja ja lämmintä vettä tuli vähäsen ikävä. Ja sitä kun sä oot siinä, laskeudut jotain saakelin (olen kiroillut tällä viikolla ihan liikaa, yritän päästä pahasta tavasta pois..) jyrkkää reunaa ja tartut kaikkeen mahdolliseen mitä siellä on, tapahtuu ja ymmärtää sen että kaikki mennee tälleen yksi askel, yksi matka. Matkaa ei vaan voi ajatella kokonaisuutena vaan aina sitä hetkeä, sitä askelmaa ja yhtä seuraavaa. Kun me, kun mä laskeudun kalliota sit valjaissa ja muissa turvatekijöissä kiinni, matkan puolessa välissä ajattelen, kun meen vähän pikkasen liian nopeesti että se on nyt tässä. Sit mä vaan tajuan että olen siinä tilanteessa, mulla on alhaalla ja ylhäällä hyvät tyypit pitämässä huolta ja että mä voin luottaa niihin. Mä suljen mun silmät hetkeksi, lasken nopeasti viiteen ja jatkan mun matkaa kunnes mä olen perillä <3