IRC-Galleria

Kaunis.

Ensimmäinen sana joka tulee mieleen näytelmästä jonka näin tänään. Suklaata iholla, Hämeenlinnan kaupungin teatterissa. Oli hieno, välillä hauska ja välillä taas surullinen, voimakas, vahva ja aistillinen näytelmä. En muista milloin viimeksi jonkun esityksen loppu olis saanu mut itkemään. Ne viimeiset kohtaukset, vähän Romeo ja Julia tyylinen mutta parempi loppu. Kun tulin äsken kotiin, ja ku olin istunut vähän aikaa oli pakko ottaa Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen ja selailla vähän.

"Sillä hetkellä Pedron ja Titan palavat ruumiit alkoivat syöstä kirkkaita kipinöitä. Ne sytyttivät peitteen joka puolestaan sytytti tuleen koko karjatilan. Miten hyvään aikaan eläimet olivatkaan lähteneet pakoon tulipaloa! Pimeä huone muuttui hekumaaliseksi tulivuoreksi. Se sylki kiviä ja tuhkaa joka suuntaan. Ilmaan lennettyään kivet räjähtivät värikkäiksi valoiksi. Lähikylien asukkaat katselivat näytelmää monen kilometrin päästä ja luulivat sitä Alexin ja Esperanzan hääjuhlien ilotulitukseksi. Mutta kun ilotulitusta oli jatkunut viikon, he lähtivät uteliaina katsomaan. Monen metrin paksuinen tuhkakerros peitti koko karjatilan. Kun Esperanza, minun äitini, palasi häämatkaltaan, hän löysi entisen karjatilan raunioista vain tämän keittokirjan, jonka hän jätti minulle perinnöksi kuollessaan ja joka kertoo jokaisessa ruokaohjeessaan tämän tuhkaan hautautuneen rakkaustarinan vaiheet. Sanotaan että tuhkan alla kukoisti kaikenlainen elämä--"

Ja eturivissä kannatti istua :)