No mutta tulipas sitten katsottua sellainenkin kulttielokuva, tai ainakin yksi 2000-luvun alun _tapauksista_, kuin "Requiem for a Dream", suomalaisittain tutummin "Unelmien sielunmessu".
Suhtauduin elokuvaan hienoisella varauksella aihepiirinsä vuoksi - kyseessähän on siis kuvaus huumeitten ja lääkeaineitten vaaroista. Miten helposti voi jäädä koukkuun, ja kuinka nopeasti elämä luisuu holtittomasti alamäkeä. Tämäntyyppiset elokuvat usein sortuvat yltiöpäiseen inhorealismiin, jota ei ole ilo katsella - ei sillä, että surkeita narkkari-ihmisrassukoita nyt koskaan mielellään katselisi, mutta asiaa voi lähestyä kolmella tavalla: silotellusti ja antamalla kuvan, että huumeidenkäyttö on jotakin taianomaista, hyvällä tavalla realistisesti latomalla pöytään faktat ilman sen suurempia dramatisointeja tai asian kauheutta suurennellen järkytykseen asti.
Olen vuosien varrella kyllä kuullut "Unelmien sielunmessu" -elokuvasta, mutta sen ilmestymisen aikaan (2000) olin vasta 12-vuotias, eivätkä tällaiset elokuvat silloin oikein iskeneet. xD Sen jälkeen elokuva ei vain koskaan ole sattunut tulemaan vastaan muuten kuin ohimennen jossain mainittuna. No, nyt on sitten tämäkin nähty ja... huh huh.
Puoleenväliin asti meni vielä kaikilla, myös minulla, ihan hyvin, mutta loppua kohden edetessä, kun kaikilla alkoivat asiat mennä suomeksi sanottuna päin helvettiä, alkoi kyllä meikäläistäkin ahdistaa niin maan perhanasti. En ole _aikoihin_ katsonut näin ahdistavaa elokuvaa. En todellakaan suosittele herkille ja kovin sympaattisille ihmisille, koska jopa minä tunnevammainen aloin elokuvan viime minuuteilla tiputtaa suolavettä silmistäni. En halua spoilata, joten sanottakoon lopusta vielä vain sen verran, että se on erityisen voimakas siksi, että keskeisten henkilöhahmojen tulevaisuus jätetään avoimeksi. Vain se tiedetään, että nyt heillä menee todella huonosti, ja jos elokuvan juonikaaren kehitys elokuvan aikana antaa yhtään osviittaa, vielä huonommin tulee menemään. Jää siis ihan mielettömän paha olo, kun leffa loppuu juuri silloin, kun kaikki ovat aallonpohjassa. Nousevat omankin elämän ikävyydet alitajunnan syövereistä pintaan ja muistuttavat olemassaolostaan. Tätä elokuvaa kuvaa parhaiten sana 'voimakas'.
Elokuvan musiikkivalinnoistakin on pakko sanoa pari sanaa - sykähdyttävä ja sopiva. Siinä. Sanoinhan, _pari_ sanaa. :D Vaikka elokuvan "tunnusmusiikki" soikin elokuvan aikana melkeinpä ärsyttävyyksiin asti, on se varsinkin juuri siellä leffan lopussa juuri paikallaan. Kyseessä on todellinen unelmien sielun_messu_. Sykähdyttävä biisi. Tässä linkki, jos joku haluaa kuunnella: http://www.youtube.com/watch?v=e2Ma4BvMUwU
Minulla olisi PALJON muutakin sanottavaa tästä leffasta, mutta en juuri nyt tässä vasta toipuessani jaksa kirjoittaa kaikkea ylös.
Näin vaikuttavalle elokuvalle siis: ✰✰✰✰