IRC-Galleria

Aina ajoittain meikäläiseen iskee sisaruuskaipuu. Siis kaipuu siitä, että olisi sisko tai veli tai vaikka molemmat. Olen ainut lapsi ja aina inhonnut sitä. Lapsena manguin ja vonguin vanhemmilta siskoa tai veljeä, ei auttanut. Eikä kaipuuni jäänyt pelkästään sanalliselle tasolle. Tein ilkeitä temppuja vanhempien varmuusvälineille sisaruksien toivossa, hyi minä... ei auttanut sekään.

Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän kaipaan läheisiä sukulaisia tai ystäviä, joiden kanssa voisi jakaa tätä elämää, tapellakin. Minulla on varmasti hyvin ihanteellinen kuva sisarusten välisistä suhteista ja kaipuuseeni liittyykin juuri tuo hyvä. Olen toki sivusta seurannut aika kaameitakin sisaruusriitoja ja kateuksia milloin mistäkin asiasta. Pahimmat taitavat liittyä perintöriitoihin. Mutta haluan uskoa, että parhaimmillaan sisaruussuhteet ja hyvät ystävyyssuhteet ovat läpi koko elämän kestäviä läheisiä suhteita, joissa ei tarvitse aloittaa kaikkea alusta. Sukua ja/tai sukulaissieluja ollaan ja sillä siisti, vaikka toinen olisi toisinaan miten kamala tahansa.

Veriside ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Voi olla hyvin erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, jotka aiheuttavat sen, ettei sukulaistenkaan välille synny kiinteää, lämmintä suhdetta, vaikka kuinka ollaan samaa verta ja lihaa. Kemiat eivät vaan pelaa. Ja sitten saattaa löytää matkaltaan ihmisen, joka on niin tuttu, lämmin sukulaissielu, kuin sisko tai veli, vaikkei samaa sukua oltaisikaan.

Veljet ja Siskot, biologiset tai sosiaaliset ovat aarteita, joista kannattaa pitää kiinni ja huolta. Ne ovat kuitenkin mahtavia majakoita elämän joskus hyvinkin myrskyävällä merellä. Kuka tuntisi sinutkin paremmin kaikkine puutteinesi ja heikkouksinesi, kuin ne joiden kanssa olet matkaasi taivaltanut.

Erään aikakauslehden pääkirjoitus käsitteli ystävyyttä. Sellaista aitos ja oikeaa ystävyyttä. Päätoimittaja kertoi omista ystävistään, arkunkantajista, joiksi he toisiaan nimittivät. Juttu meni lyhyesti niin, että he kokivat olevansa toisilleen niin läheisiä ystäviä, että kokivat olevansa toistensa arkunkantajia, jos ystävä kuolisi. Arkunkantajiksihan pääsevät yleensä kaikkein läheisimmät sukulaiset ja ystävät. Luulen että he kuitenkin tarkoittivat henkistä arkun kantoa. Ajatus oli kuitenkin mielestäni hieno ja tunsin kateuden tunteita pitkän aikaa.
Jäin miettimään, ketkä olisivat minun arkunkantajani nyt ja tulevaisuudessa.