IRC-Galleria

Sain tähän tarinaan ensimmäisen lauseen Musulta ja viimeisen lauseen JannaMannalta. Itse pitää keksiä loput. Eli näin tämä menee...

Olipa kerran keltainen talo metsän keskellä. Se nökötti siellä yksin ja hylättynä. Sen ikkunat olivat rikki. Ovi repsotti vain toisesta saranastaan, naristen omaa surkeuttaan. Maali seinissä oli rapissut jo aikapäiviä sitten. Vain pienet suikaleet katonrajassa muistuttivat sen kauniista keltaisesta väristä, josta talo ja sen omistajat olivat kerran olleet niin ylpeitä.
Talon katosta oli irronnut tiilejä ja ne olivat tippuneet maahan. Vesi oli päässyt lahottamaan rakenteita, katto oli notkolla. Savupiippu oli rapautunut, laasti irronnut tiilien väleistä. Talovanhus oli surkea näky. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt taloa villiintyneen puutarhan ja metsän keskeltä. Kukaan ei käynyt sitä katsomassa ja kauhistelemassa sen tilaa. Talo oli totaalisen yksin ja hylätty. Vain kesäisin linnut kurkistelivat sen ikkunoista sisään ja rakensivat pesiään sen hataran katon alle.

Talovanhus oli elänyt ihania vuosikymmeniä yhden ja ainoan suvun talona. Useat sukupolvet olivat sitä rakentaneet, korjanneet ja pitäneet siitä huolta. Taloa ja sen puutarhaa oli rakastettu. Talo oli tuntenut olevansa arvostettu ja tarpeellinen. Se oli suonut suojaa asukeilleen ja oli ollut ylpeä itsestään.

Viimeinen talon asukeista oli Reino. Yksinäinen vanhapoika, joka hoiti taloa omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Yhteiselo oli hyvin rauhallista. Ulkopuolisia ei käynyt, olihan talo keskellä metsää ja Reino halusi olla rauhassa. Edes kaupungin kotipalvelu ei löytänyt Reinoa, silloin kun mies alkoi ikääntyä ja olisi tarvinut apua arjen askareisiin. Reinonkin aika tuli ja niin talo jäi yksin. Sukua ei ollut eikä ketään enää kiinnostanut miten talon kävisi.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta talolla oli yksi suuri toive. Se halusi pois Nangijalaan, jossa sen laudoista, ikkunoista, ovista ja muusta käyttökelpoisesta voitaisiin rakentaa jotakin uutta ja se saisi taas tuntea olevansa tarpeellinen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja talo oli jo menettää toivonsa, kunnes alkoi sataa. Tuuli vinkui talon autioissa nurkissa ja sai talon huokailemaan. Pian tuuli yltyi myrskyksi ja taloa ei enää ollut.