Laumaamme kuuluu ihmisten lisäksi myös eläimiä. Vanhin eläimemme on 15 vuotias Hulda Huoleton, kissa joka juuri nyt makaa tässä samaisella pöydällä ja säksättää häntää heiluttaen linnuille, jotka vierailevat lintulaudalla ikkunan takana. Kyllä kattia harmittaa...
Hulda ja sen veli Hamlet, nyt jo edesmennyt, olivat ensimmäiset yhteiset lemmikkimme. Hulda on siis lähes yhtä vanha, kun suhteemme miehen kanssa.
Muistan kun kissat tulivat. Rääpäleet olivat jääneet orvoiksi 2 viikkoisina, kun emo oli jäänyt auton alle. Pieni poika oli niitä sitten tuttipullolla ruokkinut. Me löysimme heidät lähikaupan ilmoitustaululta.
Jukra miten energisiä katteja ne olivat. Ne mennä viilettivät ympäri asuntoa peräkanaa. Suuri hupi oli repiä tapetteja. Kissat kiipesivät kirjahyllyn päälle, työnsivät kynnet nypytapetin alle ja vetivät. Tapettisuikaleet repesivät ylhäältä alas asti. Vitsi miten oli kivaa, ainakin kissoilla. Päiväunet sujuivat hyvin lämpimän akvaarion ja/tai saunan lattialla (lattialämmitys) ja kun energiaa oli tankattu, taas mentiin.
Hulda on ollut aina minun perääni. Yönsä se nukkui vatsani, kylkeni päällä ja jos menin yöllä vessaan, niin uninen kissa sipsutti perässä, istui pöntön viereen ja taas takaisin sänkyyn. Hulda on myös kova polkemaan. Pieni orpo tulee syliin tai viereen ja etsii emon nisää ja tassut käy, vieläkin. Emon ikävä ei ole vieläkään hellittänyt, vaikka kissa on jo vanha ja pian hampaaton vanharouva.