IRC-Galleria

Kaikki ne jotka ovat haikailleet pakkasia, nyt niitä saavat. Ensi yöksi on luvattu 22 astetta ja huomiselle päivälle 20. Ei kun puita pesään ja villanuttua niskaan. Minä tykkään kotona käyttää huopatöppösiä. Niissä on vaan yksi huonopuoli ja se on se, että ne kuluvat minulla puhki pohjasta aika nopeasti (vuodessa). Yritän ostaa laadukkaat ja paksut töppöset, mutta käyttö on sen verran kovaa, usein myös kesällä, että reikiä tulee. Nyt löysin alennusmyynnistä suomalaiset huopatöppöset, joissa on kumipohja, niin kuin ulkotöppösissäkin. En ole vielä niitä kokeillut, mutta luulisi ettei ne kulu yhtä nopeasti. Ja mikä estää niillä ulkonakin piipahtavan, puuliiterissä tai saunalla.

Viikonloppu on mennyt nopeasti. Koko sakki kotona ja yksi kaverikin joukon jatkona. Miehellä oli lauantaina työpäivä, joten pyöritystä on riittänyt. Onneksi ulkona on jo vähän lunta, että keksivät lapsetkin ulkotekemistä ja saivat purkaa suurimpia energioitaan siellä. Hyvä ostos Lidlstä viime viikolla oli pingispöytään uusi verkko, on taas pallo saanut kyytiä.

Laulussa sanotaan, että "mies kun tulee tiettyyn ikään, niin ei sillä pelaa mikään...", parempi, että en ota tuohon enemmälti kantaa, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että nainen kun tulee tiettyyn ikään, niin sitten se on kyllä hankalaa. Elämä nimittäin. Miten voikaan niin älyttömän pienet määrät hormoonia saada yhden ihmisen elämän niin sekaisin, varsinkin pään. Elämä tuntuu menneen ihan pakkaselle monessa asiassa, hetkittäin. Enköhän minä tästä selviä, lapsista ja miehestä en ole ihan varma.

Kotona jälleen. Oli kiva reissu ja teki meille hyvää. Helsingissä käynti on kuin lapsuuden kodissa piipahtaisi. Kaikki on vaan niin tuttua. Näinkin monen vuoden jälkeen palaa tuttu tunne jostakin omasta, vaikka moni asia onkin muuttunut, siellä ja täällä.

Minulla ei ole enää lapsuuden kotia, sillä vanhempani ovat eronneet ja perustaneet molemmat useita uusia koteja ja parisuhteita näiden reilun kymmenen vuoden aikana. Minulla ei ole paikkaa minne mennä kyläilemään ja verestämään vanhoja muistoja. En voi viedä lapsiani katsomaan paikkaa missä olen kasvanut, leikkinyt tai satuttanut itseäni. Menneisyys kulkee mukana vain muistoina ja tarinoina. Ainut paikka joka on olemassa fyysisesti on mummola, jossa lapsena vietin paljon aikaa, mutta sekin on muiden sukulaisten omistuksessa, joten vierailut sielläkään eivät ole mahdollisia.

Olen paljon viime aikoina pohtinut omia juuriani. Mikä minä olen ja mistä tulen ? Olen teknisesti aika tietoinen perimästäni, sillä harrastan sukututkimusta, mutta tunnetasolla olen aika eksyksissä. Kun omaa sukujuuret, jotka niin huikean paljon eroavat toisistaan, on vaikeaa hahmottaa mihin heimoon ja kulttuuriin kuuluu. Isäni on puoliksi savolainen ja toinen puoli sekoitus useaa heimoa ja kansaa, mm. karjalaisuutta, saksalaisuutta ja kymenlaaksolaisuutta. Äitini on taas vahvasti tunturisaamelaisten jälkeläinen, jonka sukujuurista löytyy myös hollantilaista verta. Ja saamenmaahan tunnetusti ei ole tuntenut maiden rajoja, vaan sukua löytyy niin ruotsista kuin norjastakin. Olen osittain toinen ja osittain kolmas sukupolvi joka ei osaa kansansa kieltä, saamenkieltä. Olen asunut elämästäni vain yhden ainukaisen vuoden saamenmaassa ja kulttuurissa. Yhteys sukuun ja heimoon on jäänyt heiveröiseksi. Harmittaa.

Joku voisi pitää rikkautena sitä, että on niin erikoiset juuret, mutta kuinka kadehdinkaan niitä, joilla on vahvat juuret johonkin paikkaan, sukuun, taloon, tilaan tai kulttuuriin. Kadehdin ihmisiä (tunnustan näin kaiken kansan edessä) joiden ei tarvitse käyttää aikaansa miettimiseen mihin kuuluvat tai keitä ovat.
Toki me kaikki olemme yksilöitä ja tänä yksilökeskeisenä aikana vielä todella korostuneesti. En minäkään mikään pelkkä jatke sukupolvien ketjussa haluaisi olla, haluan oman elämän ja itse päättää miten sen elän. Mutta suurempaa yhteisöllisyyttä haluaisin kokea. Ehkä se tunne minulla herkistyy Helsingissä, kaupungissa jonka tunnen ja jossa jokainen saa olla oma itsensä juuri sellaisena kuin on, tulee tunne kotiin paluusta.

Loskaa ja vettä. Näin voi kahdella sanalla kuvata tätä tammikuun puoltaväliä. Kyllä oli muuten mukulat märkiä koulusta tullessaan, lukekoon vaan vaatteissa ja kengissä goretexiä ja waterproofia, niin alusasuihin saakka oli märkänä ainakin kaksi pienintä.

On edessä parin päivän pieni reissu. Pieni katkos arkiseen jatkumoon. Osa lapsista menee kavereille yökylään, osa jää kotiin ja yksi menee mummolaan. Olemme usein ottaneet yhden lapsen mukaamme ajatuksella, että näin lapsi saa meidän aikuisten jakamattoman huomion. Niin nytkin. Olemme yrittäneet huomioda reissussa mukulan toiveet ja halut.

Nyt ollaan siinä vaiheessa mukuloiden kehitystä, että joitakin lapsia ei yhtään huvita lähteä tyhmien vanhempien kanssa yhtään minnekään. Mielummin mentäisiin kaverille yökylään tai jopa jäätäisiin kotiin.
Olemme siis siinä ikävaiheessa, kun mikään ei ole mitään, varsinkaan aikuisten järjestämät jutut. Joten nytkin mukaan lähtee yksi vastahakoinen ruttunaama, jota todennäköisesti vedämme perässämme. Onneksi olemme päättäneet, ettei tämä saa vaikuttaa meidän aikuisten viihtymiseen. Istukoon mukula autossa kuulokkeet päässä ja näyttäköön elämäänsä kyllästyneeltä, kyllä me sen kestämme.

Joskus huomion saaminen ja hyvän vastaanottaminen on liian vaikeaa. Vanha häpeä painaa niin paljon, ettei kykene ottamaan hyvää vastaan, kun siihen ei ole tottunut. On paljon helpompaa olla huono ja paha kuin hyvä ja rakas, jos siihen on tottunut.

Olipas taas päivä ! Aamulla kun avasi verhot oli maisema valkoinen, ihanan talvinen. Yöllä oli satanut lunta ja kola odotteli miestä ulkovarastossa. Päätin lähteä itsekin ulkotöihin raitista ilmaa haukkaamaan. Lakaisin rappuja, vein roskia roskikseen ja vanhoja lehtiä keräyslaatikkoon. Keräsin varastosta vanhoja koiran ja kissan ruokapurkkeja kassiin ja toiseen lasipurkkeja, päätin viedä ne tänään kaupunkiin keräyspisteeseen jaloista pyörimästä.
Kärräsin monta kärryllistä klapeja molempiin taloihin, ettei tarvitse joka päivä niitä hakea.

Puita kärrätessäni mietin, että taidan olla sellainen "kaikki kerralla" ihminen, joka saa tyydytystä tehdessään montaa juttua yhtä aikaa ja reilusti kaikkea, ei mitään sipistelyä. Jotkuthan ovat sellaisia "pikkasen kerrallaan"-ihmisiä, jotka sitkeästi puurtavat vähän kerrassaan ja saavat näin lopulta paljon aikaiseksi. Siis tulos voi olla ihan sama, mutta tekotapa ja -rytmi ovat erilaiset.

Päivä jatkui välipaloja ja ruokaa tehdessä. Isommat lapset toivat todistuksiaan ja niitä pähkäiltiin. Varsinkin ysillä olevat miettivät jatkojaan.
Maanantain futistreenit taas kutsuivat tyttöä ja muu porukka meni uimaan. Minä lähdin iltakauppaan, mutta kuinkas sitten kävikään...? eksyin pimeään alennusmyyntimetsään ja ostin paljon kaikenlaista lapsille ja lapsenlapselle ja vähän itsellenikin. Ehdin niukin naukin vielä ruokakauppaankin ja sain ostokset tehtyä. Mutta kun vein kasseja autoon, niin siellä ne nökötti kauniissa rivissä lasipurkki- ja peltipurkkipussit. Ehkä muistan viedä ne huomenna keräykseen.

Kotiin päästyä soittaa nuhainen ja väsyneen kuuloinen esikoinen. Lapsenlapsi on taas korvatulohduksessa ja 40 asteen kuumeessa. Voi kun voisi jotenkin auttaa täältä lähes 500 km:n päästä. Toivottavasti tämä antibioottikuuri nyt puree ja äiti saa nukkua ja parantua myös itse.

Elämän ruuhkavuosia muistellessa...

Pakkasta ja auringon paistetta, aivan kuten tammikuussa pitää ollakin. Ei puutu kuin lumihanget. Tuli ihan sellainen olo, että jos olisi lumihanget ja minulla lumikengät olisin lähtenyt niillä liikkeelle. Olen kerran sellaisia kokeillut ja yllättävän helppoa, mutta samalla raskasta se oli.
Ostan kyllä lumikengät jos lunta tulee tarpeeksi. Päätin tänään, että ainakin kerran tänä talvena pakkaan kuumaa juomista termokseen, otan eväät mukaan ja talsin reppu selässä sinne minne jaksan. Yritän houkutella miehen mukaan.

Asumme noin muutaman sadan metrin päässä rannasta ja ajattelin että jos pakkaset jatkuu vielä muutaman päivän eikä lunta sada, niin rannalle pääsee luistelemaan. Mökillekin voisi mennä luistelemaan ja samalla katsoa, että kaikki on kunnossa. Ehkä jo sunnuntaina.

Huomenna mies lähteekin koko päiväksi töihin ja ajattelin käyttää aikani hyödyksi lämmittämällä, leipomalla ja ruokaa laittamalla. Osa lapsista on kaverikylässä, joten talo on normaalia tyhjempi, ei kuitenkaan hiljaisempi.

Hyvää viikonloppua !!!

Sen jälkeen kun aloin kirjoittamaan tänne calleriaan, on mielessäni pyörinyt paljon erilaisia aiheita mistä kirjoittaa. Pitkin päivää tulee mieleeni ajatus tai aihe jota voisi työstää. Illalla kun pääsen koneen ääreen ja pitäisi alkaa kirjoittamaan olen autuaallisesti unohtanut hienot aiheet ja ajatukset. Olen lukenut, että monet ammatikseen kirjoittavat pitävät taskussaan, laukussaan ja yöpöydällään pientä vihkoa, johon he kirjoittavat muistiin kun jokin hieno ajatus kirkastaa pään, joskus jopa keskellä yötä. Pitäisiköhän minunkin ostaa pieni vihko tai kaksi, Tiimarissa on alekin, saisin ne halvalla.

Tämän ja eilisen päivän ajatuksen muistan. Olen pohdiskellut elämän rytmiä ja varsinkin sitä, miten elämän rytmi voi muuttua ja kauan muutokseen menee. Kun muutimme maalle 7 vuotta sitten, päätin, että luovun kalenterista, kännykästä, puhelinvastaajasta ja rannekellosta. Aikaisempi elämäni pyöri pitkälti noiden hyödykkeiden varassa ja ehdoilla. Aluksi olin sekaisin ajasta, hiljaisuudesta ja tilasta. Olin kuin nousuhumalassa monta kuukautta yhteen menoon. Kaikkeen tottuu, niin tähänkin. Pikkuhiljaa palasi kalenteri, hetken päästä kännykkä, puhelinvastaajakin oli aikansa. Onneksi edes rannekello jäi laatikkoon pölyttymään. Laskuhumalassa mietin mikä on muuttunut ? Moni asia on toisin, mutta tärkein, elämän rytmi on hidastunut.

Kun tapaan tuttuja "edellisestä elämästä"tai vain puhun heidän kanssaa puhelimessa huomaan kuinka erilaiselta he näyttävät ja kuulostavat. Heillä on kiire, joka on olemassa vaikka kalenteri olisi juuri silloin tyhjä ja kukaan tai mikään ei heitä tarvitse. He käyttävät lenkkeilyajan tehokkaasti hyväksi ja soittavat ystäville. He eivät malta istua paikoillaan kun tapaamme, vaan "korjaavat" tai "säätävät" jotakin samalla. Tuntuu etteivät he ole oikeasti paikalla, vaan jo seuraavassa elämänvaiheessa.

Olen huomannut, että todellinen kohtaaminen vaatii aikaa, keskittymistä oleelliseen. Olla juuri läsnä siinä missä on.

Toki tämä hidastuminen voi johtua myös vanhenemisesta, mutta jos niin on, niin toivottavasti myös viisastumisesta.

Tuli sitten syötyä sitä salmiakkia ja luettua kirjaa, molemmat olivat hyviä. Fazerin uusi salmiakkisekoitus oli meikäläisen makuun ja Kiti Kokkosen kirja "Purukumi karusellissa" samalla hauska että puhutteleva teos. Kahden kolmekymppisen ystävyksen sähköpostiviestien sanailua elämän tärkeistä sekä vähemmän tärkeistä jutuista. Suosittelen molempia. Nukkumattikin tuli ennen puolta yötä ja unihiekka vaikutti klo: 10.30 :een saakka, joten tästä voimme vetää sen johtopäätöksen, että salmiakkia kannattaa syödä ja hyviä kirjoja lukea.

Iltapäivällä yksi lapsista oikojalle ja melkein kaikki kyydissä kotiin, kun opettajankokous toi isoille yhden ylimääräisen tunnin vapaata. Tätä päätimme juhlia ja kaupasta ostimme makeat minilörtsyt päiväkahville. Pienestä voi joskus saada juhlinnan aiheen.

Loppupäivän haahuilin enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. aapiskukkoa siivoilin, lämmittelin leivinuunia ja levittelin yhden lapsen päähän väriä. Illalla lämmittelin saunaa ja selvittelin isoäidin joulukoristeita ja ulkovaloja laatikkoon. Eli jotain mutta ei mitään ihmeellistä. Onneksi ei tarvinnut tehdä ruokaa, kun edellisten päivien murkinaa oli jäänyt tähteeksi, mies lämmitteli niitä mukuloille.

Illalla viimeisenä miehen kanssa saunaan, tähtihetki... siihen asti kun tulimme kartanolle. Mukulat olivat saaneet hulabaloon aikaiseksi, pari paini, yksi huusi ja meuhkasi ja kaksi yritti saada porukkaa rauhoittumaan ja kuopus istuu sängyssä ja valittaa, ettei saa unta kun on niin kova melu. Hohhoijaa !!! Ja vain tunti pois kuvioista.

Aina ei ole kivaa olla korvaamaton... ;-)

Juhlan jälkeen tulee aina arki. Tämä arkinen maanantai piti sisällään pyykinpesua monta koneellista, vessan siivousta, lakanoiden mankelointia, petaamista, ruoan laittoa, tavaroiden kuljettamista paikasta toiseen, välipalan laittoa parille pienemmälle, yhden lapsen kuljetusta (mies ajoi, minä vieressä) futistreeneihin ja kolmen uimaan viemistä. Samalla tuli käytyä kaupassa, siellä oli vieläkin paljon venäläisiä, joita loppiaisen aikoihin täällä lomaili tosi paljon, hyvä niin, kauppa käy.
Kotona iltapalan laittoa ja hammaspesujen kyttäämistä, hyviä öitä, pusuja. Piti olla vielä henkisenä tukena, kun isommat virittivät videot nauhottamaan Bondin. Niitä kun nyt tulee maikkarilta koko lopputalven. Kantapää sukkaan valmistui samalla.

Onneksi mies kävi kirjastossa ja toi minulle taas uusia kirjoja. Edellisistäkin on muutama vielä lukematta, mutta äkkiähän ne menee...
Ostin kaupasta uudenlaista salmiakkia, sekoitusta. Paljastan teille, että syön niitä tänä iltana ja otan hyvän kirjan mukaan peiton alle... katsotaan kuinka pitkään menee ennen kuin uni tulee...

Arjessa on touhunsa ja kiireensä, mutta paljon mukavaa.

Olo on ihan kuin olisi ollut juhlimassa. Juhlimassa oikein kunnolla. Ei kuitenkaan oltu kuin maaherran uudenvuoden vastaanotolla Mikkelissä. Harjoituksen puutetta joku sanoisi.

Väkeä oli kutsuttu aivan liian paljon tiloihin nähden ja ruuhkaa oli. Onneksi olin valinnut puvukseni kevyen pitsipuvun, joten kuuma ei päässyt tulemaan. Miehiä puvuissaan ja kunniamerkeissään kävi kyllä sääliksi. Moni pyyhki hikeä otsaltaan ja puhalteli ahtautta.

Tuttavia ja jopa ystäviä tavattiin, oli kiva vaihtaa kuulumisia ja laskea leikkiä. Tapasin pitkästä aikaa entisen vaalipäällikkönikin vuodelta 1991, hyvää kuului, oli miehenkin löytänyt rinnalleen, kuten minäkin.

Innostuin ystävien kanssa maistelemaan pienten paikallisten viinitilojen viinejä ja muutama hyvä löytyikin. Juhlaan oli mukavasti järjestytty eri tiloille omat esittelypisteet, Valamosta oli yksi munkki ja muutama apulainen tarjoilemassa luostarin viinejä jne... Aunolan viinitilalta jäi mieleen oikein hyvä ja vähän erikoinen roseeviini, kannattaa kokeilla. Ollinmäen viinitilan rosee oli sananmukaisesti ruusuetiketteineen ja ruusunmakuineen raikas ja kesäinen. Päätinkin hommata viiniä mahdollisiin kesän juhliin. Harmittavasti paikallinen tyrniviini jäi maistamatta, mutta ehkä seuraavalla kerralla.

Bufee pöytä piti sisällään savolaista kalakukkoa, kalaterriinejä, juuresterriinejä, loistavia keitettyjä ja marinoituja vihanneksia ja juureksia, tuulihattuja, rieskaa ja karjanpiirakoita. Hyvin oli hyödynnetty paikallisia tuotteita ja perinteitä uudelleen totetettuna. Jälkiruoaksi oli kahvia ja kahta erilaista kakkua.

Sotilassoittokunta soitti musiikkia ja tanssiakin oli. Me ei kyllä tanssittu, mutta kiva tunnelma musiikista tuli.

Vanhaksi sitä on tullut kun muutama viinilasi ja valvominen saa näin hönelöksi olon. Kannatti kuitenkin lähteä, ihan jo ystävien takia.

Sateisessa kelissä kotia kohti, hiljainen auto. Takapenkiltä kuuluu kuopuksen kysymys "äiti, mistä karkeista sä tykkäsit kun olit lapsi ?" Vastasin kuten ennenkin, merkkareista, hopeatoffeesta, suffeleista ja riisisuklaasta ja monesta muusta. Pieni hiljaisuus ja kuopus jatkaa, "äiti, kerro taas jotain juttuja sun lapsuudesta". Kerron mikä oli minun lempiruokani, armeijan hernekeitto, jota olisin syönyt vaikka joka päivä, näkkileivän kera. Asuin tuolloin kasarmialueella ja myöhemmin äidin työpaikalla upseerikerholla oli aina tarjolla tuota herkkua. Myöhemmin niin hyvää rokkaa en ole saanutkaan.

Jäin oikein miettimään mitkä olivatkaan ne lapsuuden haaveet ja mieliteot, jotka vielä muistan. Olen varmaankin moneen "Ystäväni"- kirjaan kirjoittanut, että haluan tulla isona hammaslääkäriksi, ihailemani näyttelijä oli Natalia Wood, mielikirjani Astrid Lindgrenin "Veljeni leijonamieli". Lempivärini oli sininen, punaista inhosin. Herkkuruoka oli hernekeitto ja paahtoleipä pelkällä voilla. Mukavinta kouluainetta en kyllä muista, tokko sitä olikaan... No yläasteella se oli historia/yhteiskuntaoppi. Eniten pelkäsin ukkosta ja korkeita paikkoja. Paras ystäväni oli ensin Minna, sitten Anu ja sitten Kikka, uusi ystävä aina uudella paikkakunnalla.

Lapsuuden jossakin vaiheessa ilmoitin vanhemmilleni, että isona haluan asua Tampereella (en todellakaan tiedä mistä tuo Hämeen pääkaupunki tuli mieleeni), kerrostalossa. Asuimme tuolloin omakotitalossa ja olin erittäin tuskastunut kaikkiin kotihommiin, mm. marjankeruuseen, kitkemiseen ja lumitöihin. Kerroin myös että isona minulla on mäyräkoira ja kuplavolkkari.

Mitä on haaveista toteutunut ? Minulla on mäyräkoira, pari kuplavolkkarin pienoismallia, mutta en asu Tampereella, enkä kerrostalossa. Hernekeitosta pidän yhä, mutta lempivärini on nyt vihreä. Kirkkaasta punaisesta en pidä oikein vieläkään. Hammaslääkäriä ei ihan tullut, mutta kuitenkin suuhygienisti. Yhä pelkään ukkosta ja korkeita paikkoja. Valitettavasti kenenkään vanhan ystävän kanssa ei ole ystävyys kantanut tähän päivään. Ehkä 30 muuttoa oli osa syy suhteiden viilentymiseen.

Aika hyvin on kuitenkin lapsuuden haaveet toteutuneet.