Jälleen siinä kohtaa kun tajuan että olen todellakin yksin asioideni kanssa. Ei ole ketään jota oikeasti kiinnostaisi asiat jotka varjostaa mun mieltä... muiden mielestä huoleni koostuvat pienistä vähäpätöisistä asioista....
Joskus, vaikka itsekkin tiedän että pystyisin itse muuttamaan asioita, sitä vaan haluaa olkapään josta hakea tukea vaikka asia olisikin kuinka pieni tahansa.
Ja kun se olkapää tuomitsee, se tuntuu kuin koko keho olisi yhtäkkiä täynnä graniittia. Sen kanssa ei voi hengittää ja se pitää huolen että pysyy pohjalla.