IRC-Galleria

Olen aina pitänyt itseäni lapsena ja siksi hillinnyt itseäni sosiaalissiassa tilanteissa ettei kenkenkään tarvisi hävetä puolestani.

Viimeaikoina olen kuitenkin huomannut jotain varsin outoa. Istun edelleen hiljaisena nurkassa etten keräisi liikaa huomiota itseeni, mutta yllätyksekseni ympärilläni on paljon ihmisiä joiden puolesta joudun itse häpeämään.

Mitä on tapahtunut.

...haluamasta asioita jotka eivät ole mulle hyväksi!

Jälleen siinä kohtaa kun tajuan että olen todellakin yksin asioideni kanssa. Ei ole ketään jota oikeasti kiinnostaisi asiat jotka varjostaa mun mieltä... muiden mielestä huoleni koostuvat pienistä vähäpätöisistä asioista....

Joskus, vaikka itsekkin tiedän että pystyisin itse muuttamaan asioita, sitä vaan haluaa olkapään josta hakea tukea vaikka asia olisikin kuinka pieni tahansa.
Ja kun se olkapää tuomitsee, se tuntuu kuin koko keho olisi yhtäkkiä täynnä graniittia. Sen kanssa ei voi hengittää ja se pitää huolen että pysyy pohjalla.

Joskus oikeasti ajattelen olevani kiinnostava ihminen....Mut jopa mun blogimerkinnät toistaa itseään %DD

Vietän suurimman osan ajastani murehtimalla asioista jotka voisivat olla toisin ja asioista jotka voisivat olla paremmin. Odotan jatkuvasti että jotain radikaalia ja mullistavaa tapahtuisi ja elämästäni tulisi mielenkiintoinen.
Tietenkin kaikkihan aina lähtee itsestä, mutta tässä kohtaa en vielä uskalla levittää siipiäni, sillä en osaa ja pudotus on korkea.

Ja aina välillä tulee tämä hetki kun hakkaan päätäni lähinpään konreettiseen objektiin, kuten seinään tai vaihtoehtoisesti pöytään ja kysyn itseltäni;

"MITEN VOIT OLLA NOIN TYHMÄ JA VIELÄ SOKEA!?"

Teen juuri sitä mistä en pidä muissa ihmisissä. Valitan ja murehdin elämääni huomaamatta kuinka se lipuu hiljalleen eteenpäin ilman päämäärää. Aina välillä pitää pysähtyä. Pitäisi keskittyä siihen mitä tällä hetkellä on, nauttia niistä hyvistä asioista joita elämässä on vaikka se ei olisikaan pilvilinnan täydellinen.
Minkäs teet... olen haaveilija enkä varmaan tule koskaan kulkemaan polkuani jalat tukevasti maassa.

Joskus, vielä joskus teen jotain suurta, suurta omassa mittakaavassani, sen lupaan.

Tuntuu ihan et halkeen....
Kohta tulee ulos jotain todella värikästä %DD

Haluisin taas jutella ja nauraa ja vitsailla ystävieni kanssa joita minulla joskus oli. Nyt kun kiinnostus samoihin aiheisiin ei ole niin vahva, lanka katkesi.
En halua väkisin kiinnostua enkä esittää kiinnostunutta kunnen mistään kerran enää tiedä.

Haluan jonkun joka liikkuu samalla nuoralla kuin minä.

En nauti enään mistään.

Tuntuu että olen jatkuvasti odottamassa. En viihdy hetkissä, vaan odotan jo valmiiksi seuraavaa. En nauti ihmisten seurasta, vaan odotan että koska se velvollisuus on ohi. Iltaisin odotan unta, aamulla odotan että lähden töihin, töissä odotan että pääsen pois ja kun pääsen pois odotan taas iltaa -- kyse ei kuitenkaan ole että työt pilaisi elämäni, tämä oli vain esimerkki.

Olen jatkuvasti odottamassa että jokin on ohi ja pääsen seuraavalle etapille.

Elämä tässä menee pilalle.

enkä edes tiedä mitä oikeasti odotan---


p.s Vaivalla pinnalle revitty itsetuntoni on vajoamassa vielä pimeämpään paikkaan.

Mulla saattaisi olla jotain tarjottavaa toisille. En vain osaa tuoda sitä ulos itsestäni.
Ja juuri koskaan eksyn yrittämäänkään.

Haluan intohimoa elämääni.

Vai onko se väärin ja ylimielistä ajatella että mullakin on merkitys tässä järjestälmässä.

Kosketanko kenenkään elämää, vai olenko ikuisesti vain se outolintu, se lapsi joka kävelee muiden jalanjäljissä kompastellen ja pilaten ne.

En varmaan koskaan opi tuntemaan itseäni kasvaneeksi, kypsäksi ihmiseksi. Tulen aina olemaan varpaillani, varuillani julmia katseita ja syyttäviä sormia. Nyt teit väärin, hyi sinua.

Kunpa joku osaisi poistaa mun estot.