IRC-Galleria

Taivaan kiitos joululomasta! Ihan aikuisten oikeesti.

Alko tuntumaan jo siltä että kohta hajoo jotain. En ole varmaan koskaan ollut niin stressaantunut koulusta mitä olen tässä parin kuukauden aikana ollut.
Koulusta kotiin tullessani olen ollut niin väsynyt etten ole pystynyt tekemään mitään. Ei jaksaminen riittänyt enää arkisiin asioihin tai edes kivoihin asioihin.

Olen vain halunnut olla.

Kun sen on pari kertaan pakottanut,
se tulee pian ajatuksesta.

Tiedän ettei mulle ole vielä koittanut kevättä, vaikka olenkin jo ottanut
ensimäisen epävarman askeleeni puoliksi, jo murtuneelle jäälle.
Asiat tuntuvat hyvältä.
Tiedän paremmin, kiellän vain itseäni katsomasta.
Jää jolla kävelen on heikko ja väärästä askeleesta se murtuu.
Vajoan ja pimeys saa minusta otteen.

Alusta aloittaminen tulee joka kerralla yhä vaikeammaksi.

Olen aina pitänyt itseäni lapsena ja siksi hillinnyt itseäni sosiaalissiassa tilanteissa ettei kenkenkään tarvisi hävetä puolestani.

Viimeaikoina olen kuitenkin huomannut jotain varsin outoa. Istun edelleen hiljaisena nurkassa etten keräisi liikaa huomiota itseeni, mutta yllätyksekseni ympärilläni on paljon ihmisiä joiden puolesta joudun itse häpeämään.

Mitä on tapahtunut.

...haluamasta asioita jotka eivät ole mulle hyväksi!

Jälleen siinä kohtaa kun tajuan että olen todellakin yksin asioideni kanssa. Ei ole ketään jota oikeasti kiinnostaisi asiat jotka varjostaa mun mieltä... muiden mielestä huoleni koostuvat pienistä vähäpätöisistä asioista....

Joskus, vaikka itsekkin tiedän että pystyisin itse muuttamaan asioita, sitä vaan haluaa olkapään josta hakea tukea vaikka asia olisikin kuinka pieni tahansa.
Ja kun se olkapää tuomitsee, se tuntuu kuin koko keho olisi yhtäkkiä täynnä graniittia. Sen kanssa ei voi hengittää ja se pitää huolen että pysyy pohjalla.

Joskus oikeasti ajattelen olevani kiinnostava ihminen....Mut jopa mun blogimerkinnät toistaa itseään %DD

Vietän suurimman osan ajastani murehtimalla asioista jotka voisivat olla toisin ja asioista jotka voisivat olla paremmin. Odotan jatkuvasti että jotain radikaalia ja mullistavaa tapahtuisi ja elämästäni tulisi mielenkiintoinen.
Tietenkin kaikkihan aina lähtee itsestä, mutta tässä kohtaa en vielä uskalla levittää siipiäni, sillä en osaa ja pudotus on korkea.

Ja aina välillä tulee tämä hetki kun hakkaan päätäni lähinpään konreettiseen objektiin, kuten seinään tai vaihtoehtoisesti pöytään ja kysyn itseltäni;

"MITEN VOIT OLLA NOIN TYHMÄ JA VIELÄ SOKEA!?"

Teen juuri sitä mistä en pidä muissa ihmisissä. Valitan ja murehdin elämääni huomaamatta kuinka se lipuu hiljalleen eteenpäin ilman päämäärää. Aina välillä pitää pysähtyä. Pitäisi keskittyä siihen mitä tällä hetkellä on, nauttia niistä hyvistä asioista joita elämässä on vaikka se ei olisikaan pilvilinnan täydellinen.
Minkäs teet... olen haaveilija enkä varmaan tule koskaan kulkemaan polkuani jalat tukevasti maassa.

Joskus, vielä joskus teen jotain suurta, suurta omassa mittakaavassani, sen lupaan.

Tuntuu ihan et halkeen....
Kohta tulee ulos jotain todella värikästä %DD