IRC-Galleria

Uskaltaisin väittää, että lähes jokainen miettii joskus, että ”Mikäs ihme minusta tulee isona?” Ehkä isäsi haluaa, että sinusta tulee lakimies tai lääkäri, kun itse haluaisitkin olla putkimies tai taidemaalari. Itse olen aina tuntenut paloa luovuuteen, vaikka neurokirurgi olisikin ehkä vanhempien mieleen: Piirrän, kirjoitan, laulan, luen ja niin edelleen. Ala-asteeni oli kirjallisuuskoulu, josta siirryin ylä-asteelle ja lukioon. Unelmani oli ryhtyä elokuvien käsikirjoittajaksi tai opiskella äidinkieltä yliopistossa. Lukion jälkeen yritin hakea kumpaankin, mutta YLLÄRIPYLLÄRI, en päässyt sisään kumpaankaan. Kokeilin hakea myös kansanopistoon radio-alalle, mutta sekään ei napannut.

Sain lukion viimeisten kuukausien aikana töitä McDonald’s:ta. Rahantulo viehätti minua. Tuntui aikuiselta käydä töissä. Olen aina ollut kohtuullisen hyvä asettamaan tavotteita ja myös tekemään asioita niiden eteen. Olin jo lukio-aikana kiinnostunut psykologiasta ja esimerkiksi äitini on kasvatustieteiden maisteri ja monella sukulaisella on opettajan koulutus. Päädyin siis avoimeen yliopistoon lukemaan iltaisin yleisiä kasvatustieteitä – päivät väänsin burgereita mäkkärissä. Rahantuloon jäi helposti koukkuun, vaikkei se ollutkaan unelmaduuniani. Luin kaksi kurssia avoimessa, mutta en koskaan päätynyt hakemaan yliopistoon, koska elämä päätti muuta.

Vuonna 2013 olin ollut noin 1,5 vuotta töissä ja minua alkoi huolettaa tulevaisuus. Kasvatustieteet viehättivät, mutta sekään ei tuntunut ihan oikealta. Päätin varata ajan ammatinvalinta psykologille. Löysin tieni TE-toimistolle, missä mukava naisihminen avasi tietokoneen ja alkoi kysellä kiinnostuksen kohteistani. Jotain kautta päädyimme minulle hieman uuteen alaan, joka kuulosti kuitenkin supermielenkiintoiselta: Yhteisöpedagogi. Wikipedian mukaan yhteisöpedagogit toimivat nuorisotyössä, koulutus- ja ohjaustyössä, suunnittelevat, kehittävät ja edistävät kansalaistoimintaa, ovat lastensuojelun ja aikuiskoulutuksen piirissä. Tunsin langan syttyvän sisälläni ja hainkin Nurmijärvelle Humanistiseen
ammattikorkeakouluun sekä Mikkelin ammattikorkeakouluun. Ensimmäisellä kerralla ei napannut. Toisella kerralla tiesin mitä odottaa, joten suuntasinkin kokeisiin Mikkeliin. Ja pääsin sisään!

Edessä oli paljon muutoksia. Muutin ensimmäistä kertaa omilleni uuteen kaupunkiin. Muistan, että opintojen alussa tunsin yhä pientä epäilystä: Olenko oikealla alalla? Mikä hitsin yhteisöpedagogi? Saanko edes töitä? Nyt olen opiskellut reilu kolme vuotta ja pian valmistun yhteisöpedagogiksi. Olen suorittanut elämää mullistavan työharjoittelun vastaanottokeskuksessa Belgiassa - se avasi minulle kiinnostuksen monikulttuuriseen työhön ja erityisen tuen antamiseen. Olin itsekin melko haastava nuori, ja se on yksi syy, mikä minut motivoi tälle alalle. Haluan tarjota apua ja ymmärrystä myös muille! Lisäksi sain Mikkelistä uusia ystäviä, hulluja kokemuksia ja tietenkin suurta aikuistumista ja ammatillisen identiteetin muodostumista.

Olen puhunut eri taustaisten ystävieni kanssa ammatillisuudesta. Olen huomannut, että ei ole väliä, opiskeleeko ammattikorkeakoulussa, yliopistossa vai opiskeleeko ollenkaan, sillä kaikki painiskelevat jossain vaiheessa sen oikean tien löytymisen kanssa. Lopputulokseni on, että se tie muotoutuu vähitellen. Olen nyt yhteisöpedagogi, mutta saatan edelleen palata kasvatustieteiden pariin – tai sitten ryhdyn putkimieheksi tai taidemaalariksi. Who knows?

Suunta-harjoittelija Lotta