IRC-Galleria

Siitä on nyt kutakuinkin vuosi, kun alotin työt koulunkäyntiavustajana Kosken seudun yläasteella. Ihme kyllä, tuntuu, että se olis ollut ihan äsken. En ehtinyt olla siellä kuitenkaan töissä kun tammikuun alkuun asti, mutta ne kuukaudet on vieläkin yhdet mun elämäni tärkeimmistä.

Sinä päivänä kun Leena Tirkkonen, koulun silloinen rehtori, soitti mulle en tiennyt mihin mä ryhtyisin, ja olin hiukan epäilevällä kannalla koko homman kanssa, koska mulla ei ollut kokemusta kyseisestä työstä millään lailla, mutta Leena kannusti niin kovin, että lupauduin lähtemään kokeilemaan, kyllä mua autettais.

Moni opettaja otti mut siipiensä suojaan, auttoi, neuvoi, kannusti ja kuunteli. Ja ei mennyt montaakaan päivää, kun mä olin ihan myyty siihen työhön, henkilökuntaan, ja oppilaisiin, joiden takia mä siellä olin. Päivä päivältä tutustuin enemmän ja enemmän niihin ihmisiin siellä.

Työn piti olla vaan sijaisuus, noin kaks kuukautta, mikä sopikin mulle ihan hyvin, koska odotin tietoa kouluun pääsystä. Kuitenkin aika ajoin mun korviini kantautui pieniä juttuja siitä,että se työ ei jäis pelkkään sijaisuuteen, vaan saisin jatkaa pidempään, mutta varmaa tietoa kukaan ei osannut antaa. Mielelläni mä jatkanut oisin.

Sitten tuli se keskiviikko kun tulin kotiin töistä. Oli jo tammikuun alkua, ja olin unohtanut koko kouluun pääsyn jo. Posti oli kuitenkin tuonut mulle ison kirjeen Turun ammattikorkeakoulusta, ja sisällä oli ilmoitus siitä,että olin päässyt varasijalta sisälle. Sillon mä itkin niin paljon etten muista koska olisin niin itkenyt. Kai siinä pitäis olla,että pääsi kouluun, mutta sinä hetkenä mun maailma heitti ihan ympäri. Mä olin kiintynyt liikaa työhön, mutta tottakai mä halusin kouluunkin.

En tiedä vieläkään oliko se hyvä vai huono asia, että siitä keskiviikosta jolloin kirjeen sain, oli koulun alkuun vain muutama päivä, koulu alkaisi seuraavana maanantaina. Torstaina menin töihin, ja pohdin asiaa monen eri opettajan kanssa, ja lopulta silä tuella minkä heiltä sain, päätin ottaa paikan vastaan. Oli se kuitenkin ainutkertanen mahdollisuus.

Perjantai oli mun viimenen työpäivä. Toisaalta se tuli niin äkkiä,että en ehtinyt edes koko asiaa ymmärtämään. Se päivä sujui kuten mikä tahansa muukin päivä. Ainoona erona vaan se,että kellon tullessa kolme, mä jätin avaimeni pois siitä vieterinauhasta. Vieläkin se nauha on mulla säästössä. Leena halas mua, ja kiitti. Sanoi, että niin mielellään hän mut siellä olis pitäny, ja mitä muutakaan mä siihen oisin voinut vastata, kun että miten mielelläni mä oisinkaan jäänyt..

Mä suljin opettajan huoneen oven viimestä kertaa, se oli aika haikeeta. Matkalla kun kävelen ulos päin tuli kaks oppilasta (en mainitse nimiä tässä, mutta ehkä muistatte vielä:) mua vastaan, jotka pyysivät avaimia. Enhän mä voinut sanoa muuta kun,että ei mulla enää ole. Ja sillon te kaks just yllätitte mut täysin, molemmat teistä sanoi kiitos. En tiedä oliko se vaan kaunis ele, vai miten, mutta se jäi mun sydämeen. Koko automatkan kyyneleet valu silmistä. Se on ihmeellinen asia, että miten sitä kiintyy joihinkin ihmisiin niin paljon niin pienessä ajassa.

Paljon jäi kesken, paljon jäi sanomatta.

Ne muutama kuukausi opetti mulle itselle paljon, siitä miten kannattaa ottaa rohkeesti uus haaste vastaan, eikä pelätä epäonnistumista. Mulle jäi niin loistavia muistoja tosta ajasta, hyviä etenkin. :> Siihen aikaan mahtui paljon naurua, mutta joskus itkuakin. Ja jokainen teistä, joka tietää mistä puhun, ehkä muistaa ne myös. Vielä näin lähes vuoden poissaolon jälkeen sydäntä lämmittää se,että ette te oo unohtanu :) Välillä aina tipahtelee kommentteja, että mitä sulle kuuluu nyt. Ja muutamaa jopa täälläkin päin näkyy. Muistakaa se, niinkun monelle oon yrittänyt sanoa, että mitä vaan vieläkin tulee, ottakaa yhteyttä. :) On ne sit vaikka matikan laskut, tai jotain muuta. Aina on aikaa sen verran. KIITOS. <3