IRC-Galleria

Kun se palautuu mieleen, sen kaiken olennaisen kokeminen, ja oman paikkansa huomaaminen täällä, siis tässä maailmassa. Se tosiasia että kaikki tämä on tavallaan aivan turhaa, kaikki etenee vääjäämätöntä loppua kohden. Ja sellainen asia kuin onni, onnellisuus, hyvät hetket, kuten kaikki muukin, on vain aivojen luomaa harhaa. Voit olla onnellinen kaatuessasi polkupyörällä, siitä ettei käynyt sen pahemmin, tai siitä että aurinko paistaa ( kuten juuri tällä hetkellä), tai vaikkapa siitä että on joskus saanut kokea todellista yhteyttä, toiseen ihmiseen, tai jopa yhteisöön. Se tavallinen ulkopuolisuuden tunne alkaa yleensä siitä että ei keskity siihen hetkeen mitä elää, vaan havittelee jotakin olematonta parempaa, joka on siis jossakin muussa ajassa ja paikassa, ei siis todellista tällä hetkellä. Ainakaan minä en jaksa etsiä koko ajan jotakin parempaa. Tässä hetkessä ja elämisessä on jo kaikki. Se vain on.

Repaleiset syksyn pilvet tavoittelevat taivaalta kohti maata.
Haluaisin ojentaa käteni niitä kohti.
Pyytäen imaisemaan täältä pois.
Nukkumaan taivaan pilvi tarhaan,
väsymykseni pois.

Tässäpä tämä syksy sitten taas on parhaimmillaan. Vettä sataa lähes päivittäin, ja muitakaan syksyyn liittyviä sääilmiöitä unohtamatta.
Kun vois skipata koko syksyn suoraan talveen.

Meissä on se vika että koemme itsemme vajavaisiksi. Etsimme jotakin täydentävää. Ei sitä oikeasti ole, on vain mielikuva toisesta ihmisestä joka täydentäisi sielusi ja sydämesi. Ja jos niin haluat se on totta. Mikä tahansa voi olla totta, koska ei ole yhtä totuutta.

Se, ei tunnu.
Yritän liikaa.
Ajattelen itseni solmuun.
Kuin köysi, on elämä.
Ei vaihtoehtoa.

Valo, herätessäni.
Väsymys, noustessani.
Tuska, eläessäni.
Ja, se kaikki, kun rakastan.

Yössä yksin huudan,
ääneni imeytyy hiekkaan,
vajoan syvemmälle,
luut allani,
vajoavat syvemmälle,
levitän käteni,
odotan pelastajaani.
Yön äänet, lämmin hiekka,
hiekan murut, olen yksi teistä.
Saavun kotiin,
Yön äänet,
varashälytin parkkipaikalla.

Rakasta minua,
korjaa minut, käykö raha?
Maksoin kaiken,
uskoin sinuun.
Vähin äänin ,
häivyn yöhön.
Itken tuhlatakseni,
sen mitä jäi.

Pisaroita, värikkäitä.
Näen kirkkaasti, niiden läpi.
Heijastukset sielusta asti.
Musta kyynel, syöpyy ihoon,
totuus vasten kasvojani,
raikkaasti valuen,
kanavat aukaisten.

Sieltä täältä,
onnen sirpaleet,
poimin kaikki,
en jätä mitään.
Vain reikiä sydämiin.
Sirpaleet eivät riitä,
sydämeni aukko,
on liian suuri.