IRC-Galleria

Lennokkipoika, joka haluaisi vain lentää
kitaristi, joka soittaa omaksi ilokseen, ja haaveilee
Myyjä, joka sai kypsyi hommaansa. No more lies
Opiskelija, joka elää ja yrittää oppia elämää
Ihminen, joka ajattelee, toisinaan liikaakin
perfektionisti, joka tekee jatkuvia riman alituksia, vaikka pärjääkin hyvin
maanisdepressiivinen, joka koettaa taistella, jotta elämä jatkuisi siedettävänä
lyhytjänteinen, joka yrittää keskittyä olennaiseen, ja saada asiat tehtyä loppuun
tunneälykäs, joka ei uskalla näyttää tunteitaan, ja antaa tilaisuuksien kuivua kokoon
yksinäinen, joka harrastaa ja täyttää elämänsä hauskoilla asioilla

Kyllä, se olen minä.

Vain ja ainoastaan syksyllä, odotan talvea, nyt se jää kevääseen asti. Sulkien kaiken tumman syleilyynsä. On aika levätä, roudan sylissä. Mieli, se ei lepää koskaan, ja vapaus on sydämen heikkous. Yksin se sykkii kylmyydessä, vailla todellista lämpöä. Jääkiteitä hengityksessä, olenko sisältä jäätynyt, vai pelkästään roudan runtelema, raajarikko, vailla kotia, paikkaa jossa voin olla aidosti heikko, ihminen. Syvälle mieli sukeltaa, sieltä löytyy taas uusi totuus.
Kuuntelen hangen narskuntaa, ja katson jääkiteiden kimallusta kuulakkaassa pakkaskelissä.
Kaiken sen lumen ja jään alle hautaan sydämeni. Keväällä, se taas sulaa, ja hehkuu odottaen kesää, tuntien tuskaa, eläen vain auringossa. Ja kaiken sen käyn läpi joka vuosi.

Elän, siis tunnen.
Tuskaa, varjojen maassa.
Pimeän äänet, vetävät puoleensa.
Valoa en haasta, pimeys on voittaja.
Sen kutsu takoo ohimoissani,
heleänä kuin pajavasara kylmässä raudassa.
Jos sen ansaitsen,
en valita.
Raahaudun kauemmas,
en halua katsoa syvemmälle,
kaikuna pohjalta,
vanhat virheet,
polvet verillä ,
opin nöyräksi.
Kunnes tuhat aurinkoa,
verhoaa minut huntuunsa,
ja ottaa omansa pois.

Hyvät hetket,
samenevat harmaaksi.
Syksyn loskana,
kadoten tummaan maahan.
En halua avata silmiäni,
mustaan valoon,
tuli sisältäni sammuu.
Haluaisin sen loistavan kirkkaana,
sinulle.

On siis loma. Ansaittu, omalla työllä. Tämä helvetin syksy saa mielen vajoamaan alas, ja kun ei ole pakko nousta, ei haluaisikaan nousta. Nukkua vain uupumus pois. en tiedä kauanko pitäisi levätä että olisin edes joskus oikeasti reipas ja iloinen. Nykyään yritän taistella päivän kerrallaan, ja tehdä asioita jotka ovat tärkeitä ja joista saa tyydytystä. Tärkeintähän on se että ei yritä miellyttää muita, vaan koettaa kehittää itseään itselle tärkeissä asioissa.
Monelta osin olen taas askeleen verran lähempänä pyrkimyksiäni. Tai sitä yhtä ainoaa päämäärää; Yritän pysyä tasapainossa ja oppia nauttimaan elämästä juuri sillä hetkellä kun sitä elän, muuten se voi jäädä elämättä. Yritän tehdä asiota, en vain pääni sisällä, vaan oikeasti. Nyt olisi siihen aikaa.

http://www.youtube.com/watch?v=JbS-Cqp5S3g
Tuosta linkistä löytyy, ja mun profiilista muutakin settiä, jos kiinnostaa.
http://www.youtube.com/watch?v=M5yl_TJLdTg

Kävin katsomassa Charonia, Oulunsalotalolla. n50 muutakin oli siellä. Huonosti oli markkinointi hoidettu. Keikka oli hyvä(kuten aina kun olen nähnyt), liikuntasalin akustiikka oli paska.
Kammottava kaiku ja puuroksi meni.

Unisin silmin, koulun koneella. Tulipahan eilen taas treenattua pari tuntia, niin että hiki lensi.
Aina silloin kun vie itsensä äärimmilleen, ja löytää rajansa, se raja siirtyy kauemmas, muuttuen abstraktiksi käsitteeksi. On vain fyysinen kipu ja pulssi joka hakkaa 185/min.
Kun sen huomaa, ei ole muuta rajaa kuin elämän mittainen tie oppia lisää.
Mustelmat, niin henkiset kuin fyysisetkin kuuluvat kasvuun ja kehitykseen. En pidä itseäni valmiina, haluan nöyrästi oppia lisää.

Kun se palautuu mieleen, sen kaiken olennaisen kokeminen, ja oman paikkansa huomaaminen täällä, siis tässä maailmassa. Se tosiasia että kaikki tämä on tavallaan aivan turhaa, kaikki etenee vääjäämätöntä loppua kohden. Ja sellainen asia kuin onni, onnellisuus, hyvät hetket, kuten kaikki muukin, on vain aivojen luomaa harhaa. Voit olla onnellinen kaatuessasi polkupyörällä, siitä ettei käynyt sen pahemmin, tai siitä että aurinko paistaa ( kuten juuri tällä hetkellä), tai vaikkapa siitä että on joskus saanut kokea todellista yhteyttä, toiseen ihmiseen, tai jopa yhteisöön. Se tavallinen ulkopuolisuuden tunne alkaa yleensä siitä että ei keskity siihen hetkeen mitä elää, vaan havittelee jotakin olematonta parempaa, joka on siis jossakin muussa ajassa ja paikassa, ei siis todellista tällä hetkellä. Ainakaan minä en jaksa etsiä koko ajan jotakin parempaa. Tässä hetkessä ja elämisessä on jo kaikki. Se vain on.

Repaleiset syksyn pilvet tavoittelevat taivaalta kohti maata.
Haluaisin ojentaa käteni niitä kohti.
Pyytäen imaisemaan täältä pois.
Nukkumaan taivaan pilvi tarhaan,
väsymykseni pois.