IRC-Galleria

Vai pitäiskö sanoa valot syttyvät, ihmiset nousevat kellarista. Sieltä Pikisaaren media-sulattamon kellarista. Jos sanoisin suoraan sen mitä ajattelen tällä hetkellä, palaisivat sillat kirkkaasti ja pitkään takanani. Toisaalta siltoja voi rakentaa uudestaan. Polttaminen on helpompaa kuin rakentaminen. Mukavaa on ollut, ja vähemmänkin mukavaa. Paljon ollaan tehty yhdessä, ja vielä enemmän olisin halunnut tehdä. Jos olisi ollut voimia. Nyt on aika palauttaa oma elämä taas muuhunkin kuin opiskeluun. Tai oikeastaan en ole paljostakaan joutunut luopumaan, ja olen kuitenkin saanut paljon. Oppia elämää varten.

Vaikeeta hahmottaa että miten syntyy hyvää sisältöä. Jos ei ole sisältöä, sitä on vaikea tuottaa. Blaah. Luulin olevani, mutta en ollutkaan. Takaisin mielikuvitukseen, takaisin arkeen ja sitten sieltä pois. Lahjaton ja itsepäinen.

Putken päässä valoa.
Valon langetessa puiseen ristiin,
sen varjossa lepään.

Odottavan aika on pitkä. Ja elämä lyhenee samaan tahtiin. Odotan ja mietin. En tiedä miksi, koska loppuhan tulee aina, ennen pitkää. Ja ulkona paistaa aurinko, taivaanrannan takaa se hohtaa, paínuessaan kohti seuraava yötä. Paljon on takana, toivottavasti vielä vähintään saman verran edessä. Loppujen lopuksi on aivan sama mitä tulee ja miksi. Olenhan jo saanut ikuisen elämän, sanat jotka jäävät bittiavaruuteen. Ja valon joka heijastuu silmistäni, jatkaen läpi universumin, lähettäen siinä kuvan itsestäni sinulle, saapuen perille lämpimänä tunteena, joka tulee kuin deja-vu, sen enempää selitellen, itsekseen.

Olipa kerran, poika. Ja vuosia myöhemminkin, sama poika. Maailma ympärillä oli muuttunut.
Ja poika kasvanut. Mutta vaikka poika näytti mieheltä, oli hän yhä sama poika. Vieläkään hän ei ymmärtänyt, miksi on megatonneja ja maanollapiste. Ja eikä myöskään sitä miksi tuuli voi kulkea 300m/s, ja lämpötila voi nousta miljooniin asteisiin.
Parempi olisi jos, hän voisi puuhailla omia asioitaan. Ja olla niiden ihmisten kanssa jotka ovat tärkeitä. Nyt hän tekee asioita jotka ovat tärkeitä, ja ne ihmiset joilla on valta eivät välitä siitä mikä on tärkeää.
Ja hän odottaa, että se paras päivä vielä tulee.

Olla armollinen itselleen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että tekisi asiat helpoimman kautta,
ja ottaisi liian löysästi. Se tarkoittaa, mikään ei ole mahdotonta, kunhan on kärsivällinen, ja antaa itselleen aikaa. Askel kerrallaan. Vastustajana vain omat kuvitelmat siitä mitä pitäisi olla. Sen mitä olet, pitäisi riittää, askel kerrallaan.

Pitäisin kiinni sinusta loppuun asti, jotta voisit olla vapaa.
Olisin valmis taistelemaan viimeiseen hengen vetoon,
se mikä olisi yhteistä olisi todellisuus joka jää muistoihimme.
Kuolemaan saakka, ja mitään ei jäisi pois.
Olemisen vaikeus, ajaa minua toisaalle, ja emme kohtaa.
En tiedä, löydänkö sinua koskaan,vaikka eläisinkin uudestaan.
Jossakin kaukana on alttari, ja tikari joka odottaa sydäntäni, sen nimi on rakkaus.
Sen jälkeen on taas tyhjyys.

Jälkeen eron, tyhjyydessä on tilaa sydämellä kasvaa.

Jossakin vaiheessa, kasvu loppuu.
Silloin tietää käyneensä tiensä päähän. Täytyy vain odottaa.

Lennokkipoika, joka haluaisi vain lentää
kitaristi, joka soittaa omaksi ilokseen, ja haaveilee
Myyjä, joka sai kypsyi hommaansa. No more lies
Opiskelija, joka elää ja yrittää oppia elämää
Ihminen, joka ajattelee, toisinaan liikaakin
perfektionisti, joka tekee jatkuvia riman alituksia, vaikka pärjääkin hyvin
maanisdepressiivinen, joka koettaa taistella, jotta elämä jatkuisi siedettävänä
lyhytjänteinen, joka yrittää keskittyä olennaiseen, ja saada asiat tehtyä loppuun
tunneälykäs, joka ei uskalla näyttää tunteitaan, ja antaa tilaisuuksien kuivua kokoon
yksinäinen, joka harrastaa ja täyttää elämänsä hauskoilla asioilla

Kyllä, se olen minä.

Vain ja ainoastaan syksyllä, odotan talvea, nyt se jää kevääseen asti. Sulkien kaiken tumman syleilyynsä. On aika levätä, roudan sylissä. Mieli, se ei lepää koskaan, ja vapaus on sydämen heikkous. Yksin se sykkii kylmyydessä, vailla todellista lämpöä. Jääkiteitä hengityksessä, olenko sisältä jäätynyt, vai pelkästään roudan runtelema, raajarikko, vailla kotia, paikkaa jossa voin olla aidosti heikko, ihminen. Syvälle mieli sukeltaa, sieltä löytyy taas uusi totuus.
Kuuntelen hangen narskuntaa, ja katson jääkiteiden kimallusta kuulakkaassa pakkaskelissä.
Kaiken sen lumen ja jään alle hautaan sydämeni. Keväällä, se taas sulaa, ja hehkuu odottaen kesää, tuntien tuskaa, eläen vain auringossa. Ja kaiken sen käyn läpi joka vuosi.

Elän, siis tunnen.
Tuskaa, varjojen maassa.
Pimeän äänet, vetävät puoleensa.
Valoa en haasta, pimeys on voittaja.
Sen kutsu takoo ohimoissani,
heleänä kuin pajavasara kylmässä raudassa.
Jos sen ansaitsen,
en valita.
Raahaudun kauemmas,
en halua katsoa syvemmälle,
kaikuna pohjalta,
vanhat virheet,
polvet verillä ,
opin nöyräksi.
Kunnes tuhat aurinkoa,
verhoaa minut huntuunsa,
ja ottaa omansa pois.