IRC-Galleria

Sitä on nyt maassa, lapset tekevät lumiukkoja. Oispa myös hieman pakkasta niin se jäisikin maahan. Ehtii vielä sulamaan ja satamaan uudestaan ennen joulua.

Ei nyt vaan pysty rauhoittumaan. Pitäis pystyä että sais nukuttua. Pitäis nukkua jotta sais lepoa jottei ois niin väsynyt. Väsyneenä ei oikein pysty mitään tekemään kunnolla. Ja jos ei pysty, ei ole tyytyväinen. Pöh. Pois koneen äärestä nyt. Hus. Heti.

Ratkesi yksi vanha homma, parhain päin. Ainakin vitutus väheni hetkeksi.

Eilen oli aurinkoinen päivä. Sain kaverit houkuteltua Kuivikselle lennättelemään.
Lainasin toiselle sällille jopa omaa vararadiota+lennokkia ja asentelin kaiken lennätysvalmiiksi, aika reilua? Toki itsellekin tuli hjuva fiilis. Kaveri sai hukassa olleen kipinän harrastukseen takaisin, ainakin väliaikaisesti. Pitäähän sitä välillä kaveriakin jeesata, eiks jee?
Ja tännään raahauduin treeneihin, ja olikin todella hyvät sellaiset. Tuntui että taas muutamat perusjutut menivät kohti parempaa. Basicia vaan kehiin, ja ajatuksen kanssa.

Hitto kun ois edes yksi pullo kylmää olutta. Sellaista n. +4asteista, lasituopissa.
Mutta päätin olla hakematta sitä kaupasta. Ja nyt sitten päätän pysyä kotona, olla lähtemättä
yksin könyämään lähi baariin...

Kävin kaupassa, kävellen, liukasta oli siellä täällä. Jokohan sitä vaihtais nastarenkaat pyörään alle. Toisaalta sitä liukasta on vain siellä täällä, ja nastat kuluu ...tuun jos niitä liian aikaisin laittaa alle. Tai ei sillä oikeesti ole kovin suurta merkitystä, ärsyttää se nastojen ropina asfaltilla. Ja onhan siinä oma hommansa, n. 30 minuuttia:)

Aamulla oli sitten jotakin lumen tapaista, huurteen omaista maassa. Ja katsellessani ulos näin jopa ensimmäisen haparoivan yrityksen lumipallon pyörittämisestä. Juu, sellainen valkean ja harmaan kirjava möhkyrä siitä näytti tulevan. Ois niistä ehkä sellainen lumiukkominiatyyri kasautunut, jos juniorilla olisi riittänyt kärsivällisyys, tällä kertaa pallo jäi ainoaksi. Siellä se nyt sulaa, möhkyrä.

Muistelin tuossa yhtä nuoruuden ihastusta, ja mietin että mitä menetinkään, kun en uskaltanut olla rehellinen. Ainakin menetin kokemuksen, ainutlaatuisen ihmisen antaman muiston ,ehkä, paremman version. Täytyyhän se myöntää ettei kaikkea voi saada, eikä kannata edes haaveilla. Laatuhan vois korvata määrän, muttei tyhjyyttä.
Ei kannata huolehtia asioista joihin ei voi vaikuttaa. Vaan vaikuttaa asioihin, jotka huolettaa.
Suurin syy yksin elämiseen on arvaamaton ja hankala luonteeni, ja se etten viitsisi oikein säätää tai kikkailla jotain teerenpelejä.

Sitä ei uskokaan kuinka nopeasti elämä kuluu. Ja kun se loppuu, ei siinäkään enää usko auta.
No, sitä tässä on tullut fundeerattua... Siis miten tästä eteenpäin. Oletuksena olisi että tekisin jotakin hyödyllistä. Siis työtä tai opiskelua. Mieluiten työtä, siitähän saa valtiokin oman osansa. Tai oikeastaanhan se saa osansa kaikesta mitä kulutan, ALV:n muodossa (Ent. lvv), joten se että elän ja ostelen roinaa on sitten kait ihan tarpeeksi?
Siis, turhauttaa ylipäätänsä olla jossakin gategoriassa, luokiteltuna. Oikeestihan olen aivan luokaton esitys, siis olen! Onnistuin jotenkin vempuilemaan koulujärjestelmästä läpi, YO:ksi asti. Ja sitten päätin tehdä töitä, tai oikeastaan ajauduin yrittäjäksi. Se oli hienoa aikaa, ei jäänyt edes hirveen paljon velkoja siitä. Ei, ja jotenkin sain asunnon hommattua. Ei tosin aivan ikiomaa, mutta omistusosuus kasvaa koko ajan... Toki vaihtaisin milloin tahansa koko omaisuuteni hirsimökkiin ja kivääriin jossakin vitun-hevon-kairassa. Ja kun sais kaikki tiedot pyyhittyä vittuun, niin kuin siinä 'Jäniksen vuosi' kirjassa/elokuvassa. Jokaisella on paikkansa, jokaisella on tehtävänsä... Just joo. Kuka sen määrittelee, ja millä oikeudella? Kaikki ihmiset on samanarvosia? No ei tasan ole. Toiset on arvoisempia, muttei saman. Loppujen lopuksi olen tosi vähään tyytyväinen. Ja se on vähän se. Palanen rakkautta ja pilkahdus onnea. Se on pitkään ollut jossakin aivan muualla. Minä olen ne asiat onnistunut poistamaan elämästäni. Siis, onhan se tasaista nyt, kaikki. Niin kuin aavikolla on tasaista, ja kuollutta. Joskus eräs minulla rakas ihminen sanoi; Kun vaan saan olla seurassasi, niin kaikki on hyvin... Ja minulle se ei silloin riittänyt, en tajunnut sitä että rakkautta voi olla, tai joku voi luulla että sitä on. Ehkä se ei ollut sitä, vaan omistushalua. Joka tapauksessa en ottanut riskiä ja karkotin hänet, tavalla, jos toisellakin, läheltäni. En sano missä, milloin ja miten. Ei sillä ole merkitystä. Merkitys on jo poissa. Se on jo toisen ihmisen merkitys, minun muistoni. Ja aivan tajunnan virtaahan tämä taas on. Pikkuisen ehkä katkeraa. Voisin nyt jo antaa rakkaudelle tilaa. Sydämeni on kasvanut jo sen verran että se jaksaa kantaa muutakin kuin omat murheensa, jopa toisen ihmisenkin.
Ja en tiedä, jos niin on, taidan pystyä kohtaamaan tämän kaiken aivan yksinkin. En pelkää enää. Se on paljon se, olenhan täällä, tunnen, elän, hengitän. En jaksa ottaa paineita mistään erikseen. Kyllä se elämä niitä paineita kasaa muutenkin. Onhan minusta jo jäänyt ikuinen jälki tänne bittiavaruuteen. Ehkä joku joskus sen löytää. Ohi kiitävänä välähdyksenä, tajuten ettei tarvi olla yksin. Vaan, jos näin kävisi, tuntea oikeaa yhteyttä johonkin toiseen ihmiseen.
Lahjakkuus, mitä se on? Kuka sen määrittelee? Itsestäni olen onnistunut riisumaan kaiken sen kuvitteellisen kuonan pois. Ei ole lahjakkuutta, on vain elämä ja sen kokeminen.
Ja se jatkuva yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne. Kaipuu johonkin jota ei ole.

Aleksi Matias Antero.
Onhan se, uuden elämän alkutaival, hellyttävää, ja varsinkin tällaiselle peräkammarin poikamiehelle, jolla omaa perhettä ei ole, niin siskon ensimmäisen pojan ristiäiset kyllä sai herkälle mielelle. Tilaisuus oli tuoreen isän ja äidin kotona, joten aikaa yhdessä ololle oli mukavasti. Kastetilaisuus oli perinteinen ja kaunis. Kauniita ajatuksia siis tällä kertaa. Tällainen antaa voimia syksyn keskellä, ja toivottavasti minulla on mahdollisuuksia vierailla Hesassa jatkossakin.

Timo-Eno