IRC-Galleria

Syksyn ruska.
Viileäksi, pimeäksi muuttuva vesi.
Puiden hiljalleen hiipivä lehdettömyys.
Lintujen valuminen lämpimään.

Kaunista.

Mieli tumma, jopa musta.
Tiedäthän, se jokin.
Se joka satutti.
Rehellisyys.
Rakkaus.
Lupaus.

Pettymys.

Millaa mieletön ikävä.
Onneksi tiedän, et nyt hänellä on hyvä olla.
Kaikki turha tuska ja kipu, murhe ja huoli on ohi.
Ikinä en mahtavampaa ystävää löydä, vaikka hakisin.
Mut en hae, koska tiedän, etten löydä.

Suru ja kaipuu,
Kai se kaikki kumpuaa vain omasta itsekkyydestä.
Omalla tavalla kykenemättömyydestä luovuttamaan,
Halu siirtää tuskaa ja pitkittää toisen.
Kuitenkin kiitos niistä vuosista kaikista,
Jotka ehdimme yhdessä kulkea.

Enemmän iloa elämääni toit kuin olisin uskonutkaan.
Olet ikuisesti sydämessäni.

Ei asiat aina oo niin pahasti ku näyttää, joskus ne on pahemminkin..

No eipä täs varmaan sen ihmeemmin huonosti tai hyvin oo, tää on suvantovaihe.
Pystyis vaan keskittymään, tekemään, ymmärtämään ja luottamaan (omaan itseensä).
Kaikkein huonoin asia tässäkin on se, et keneenkä muuhun vois luottaa, jollei itseensä. Ja kun ei luota itseensä, niin ei voi luottaa muihinkaan.

No enivei.
Elämä on juuri sitä miksi sen sitten loppupeleissä tekee. Riippumatta kenestäkään muusta, tai siitä, mitä olet ulkoisilta ominaisuuksiltasi. Luultavasti teet parhaasi.
Jos se ei riitä, niin mikä sitten?

Ihmisellä on varsinkin parisuhteessa tarve muokata hieman itseään, jotta sopisi paremmin kumppaninsa kanssa yhteen. Joskus se voi olla hyvin vaikeaa.
Mutta mikäs ihme se on, kun miehet ja naiset ovat todellakin eri planeetalta.

Vaikka kummallakin varmasti on oma menneisyytensä, niin silti..
Ei ne exät ole ja pysy exinä jos ne jatkuvasti sotkevat kuvioita joko soittelemalla tai muuten häiritsemällä elämää. Sairautta se siinä vaiheessa on, ei muuta. Mutta kuka näitä jaksaa sitten kovin pitkälle ymmärtää?

Miehet on mustasukkaisia, naiset on mustasukkaisia, niin mitä sitten jää? Loputon epäilysten kalvava kierre, jolla ei tuhota mitään muuta kuin oma minä, oma sisin, oma järki ja oma itsetunto.

Kai sitä vois joskus ajatella jotain, jos olis aihetta. Antakaa aihetta :)

Menin sitte ja sijoitin olemattomat varani omaan asuntoon. Remppaa riittää ja rahaa menee, mut eipä ollu hinnalla pilattu tuo asunto. Varmasti omani takas saan.
Opintie alkaa elokuun lopulla, mikäli terveys sen sallii. Siitäkään kun ei tiedä..
Pikkuhiljaa asiat alkaa näyttää aurinkoista puoltaan, kunhan tuo toinen puolikas vielä näyttäisi enemmän omaansa :)
Mut enivei.. Oon rakastunut, ostanut ekan oman asunnon, aloittamassa opinnot elämäni ammattiin ja mielikin on liki tyyni.
Kunhan näistä vanhoista asioista pääsis vaan jotenkin irti.

Ei kukaan voi sua omistaa ja tekojasi rajoittaa.. Lauloi muuten joskus Lama.. Tais kyl olla 80-luvun iloisemmalla puolella, mut kuiteski.

Ja rakkaani.. Jos luet tätä kirjoitusta joskus, niin koitahan ymmärtää minua, vaikka vaikea tapaus olenkin.. Katsos, aikuinen nainen.. HEH!! LOOV JUU, juu nou :)

Historia toistaa aina itseään.
Ja tuskin sitä rataa ikinä tulee lopettamaankaan.

Kovasti teen matkaa.
Olen matkalla.
En kyllä tiedä minne.
Ei sillä oikeastaan ole edes niin suurta merkitystä.

Mutta itse matka.
Miten sen kuljen.
Ja mitä sen varrella opin.
Se onkin jo toinen juttu.

Positiivarina yritän.
Pessimistinä epäilen.
Mutta realistina ajattelen.
Ehkä tästäkin jää jotakin.
Jälki sieluun tai sydämeen.

Kesän kulkua sairaslomalta seuranneena
Totean, että tämä on varsin hyvä kesä sairastaa.
Seuraavaksi kesäloma edessä, mutta sitäkin saa vielä odottaa.
Lähes kuukauden.
Mutta mikäs kiire tässä laiskassa ja tunnottomassa olotilassa olisi.
Ei mikään.

Sitä saa mitä tilaa..

Vapaus on suuri vankila, Pelle Miljoona joskus viisaasti totesi.
Onko parempi olla yksinäinen vai yksin?
Vapaus koitti minulle, pääsin kotiutumaan osastolta.
Suuri juttu, vaikka kuitenkin pieni tässä kaikessa muussa hässäkässä.
No, kuitenkin.
Kissa ja minä. Kai me jonkinlaisen tulevaisuuden saamme rakennettua kahdestaankin.
Epäilemättä. Ja epäillen.

Se, että tottuu toisen läsnäoloon, on pahinta mitä voi tapahtua. Ja parasta.
Kun pitää tottua taas yksinoloon, on sänkykin liian suuri ja huoneet tyhjiä.
Kaikuukin joka paikassa.
Ei osaa nukkua.
Ei jaksa valvoa.
On vain tyhjää.

Mutta joskus yksinäisyys on parempi.
Silloin kun luottamusta ei ole, on vain koko ajan kalvava epäilys.
Se nakertaa sydäntä jatkuvasti.
Siitä ei pääse eroon.
Se uuvuttaa totaalisesti.
Ja minä olen lopen uupunut.
Rakastan sinua.

hehehehhh
Tällasta se sit on ku ite jaksaa seurata jääkiekkoo..