IRC-Galleria

Arpoa sinusta kaunista sanaa.
Haluaisin jakaa
kaiken vastaanottavan minussa
kaiken ajan,
Sinuun.

En olla narsisti
vaan antaa kaiken,
niin kaiken ettei
koskaan poisvietävää jäisi.

Puhaltaisit elon hempeään tuuleen
ja rakastaisin sinua
itsestäni taukoamatta pois,
sinun sädekehääsi.

Äärettömyyden ruuhkaiset laiturit
Te tuonenportaat.
Unohduksen ovilla asuvat
vanhat aaveet,
te murskatut unelmat
ja haaveiden hallatiet!

Te puhkipoljetut sydämet,
velkaantuneet sielut
korkeat korot.

Te jotka seisotte yön vastapuolella.
Te jotka luotte tilan itseemme.
Pyhyydestä tulleet
rakkauden riepottamat purjeet.
Aurinko sinussa ja minussa.
Meidän elämä yhdessä.

Te savussa rainiolla
Te korkeilla tuulilla.
Te tuolla ja tässä.
Te
Yhdessä ja erikseen.
Te kaikkeuden sisällä,
the.

Huhuu pöllö
ainaista yön ehtoollistaan.
Ilma uinahtanut alas
ja joki usvana ylösnoussut on.

Kelmeä kosteikon tuoksu
sulanut pupillin pinnoille
ja raskaana olevat ajatukset
heittävät ankkuria suolla.

Aivan kuin joku pitelisi
kellon viisareita käsissään.
Edes lupaisi
unohtaisi vain.

Ja aivan kuin olisi aina
vain tämä yksi
mutta ikuinen
yö.

Tapahtuu koko kaikkeus.
Tää -ja tuonpuoleisuus
Itse maisema ja rakkaus,
liito, lento ja lepo.

Merkillisenä hetkenä
pimeän puoleiset kohtaamiset
pyhän mielen oktaavit
ja sen suunnattomuuteen viritetyt nuolet.

Niinkuin loputtomuudessa ei ole alkuakaan
tapahtuu tämä kohtaus kaikkialla.
Jo ennenkuin painovoimatkaan
vielä lihoivat olemattomuuksistaan.
Ikuisesti sitten.

Ja kun iltaruskon punainen liekki
valuu merten taakse
on aamun haava tuoreempi,
revitty rikki yön kuoresta.

Ja suloinen mahdottomuuden ikuinen kaipaus.
Jano, sinua vailla.
Niin täytenä
että pakahdus seilaa aurinkona minuun.

Merkillisenä hetkenä ovelle koputetaan;
"Herätkää"
Merkillisenä hetkenä
hetken merkillistä.

Syys lentelee
lehtien mukana
silmien eteen.
Puru alla litisee.

Mäen päältä huomaa
miten meren yllä protestoi
aallokko kylmää vastaan.
En tiedä mistä päin puhaltaa.

Paperitehtaan piiput masturboivat
tummansinisen jylyn väliin.
Tässä yksi yksinäinen
hikoilee pois
tekojensa taakkaa,
ilojensa, kilojensa.

Kuka hikoilee pois nuo pilvet?

Jumalasta humalaan
puoli maailmaa rähinäkänniin.

Jotkut ovat eksyksissä,
matkalla edelleen.

Alkuasukkaiden sydänmailla
Afrikassa, Amerikassa, Aasiassa
asiassa.

Jotkut ovat katsoneet
olevansa pakotetut
tartuttamaan se tietous synnistä
yhä uudelleen
uudelleen.

Ja uudelleen.

Kuvittelin hänet huuhtomassa kultaa.
Vuolaan tunturipuron juureen,
käsissään virran voimat.

Kuvittelin kirouksen hänen ylleen,
kuin jonkin poliittisen skandaalin
Kuvittelin naisia kulkevan ohitseen.

Kuvittelin miehen pitelevän hippusista kiinni.
Yhä voimakkaampaa vastaan.
Liikeratojen lamaannuksen
ja siitä seuraavan sokeuden.

Kuvittelin perintökiistan.
Unohdetun hautapaikan.
Kasvonsa öljyvärityössä
ummehtuneeseen tomuun suttaantuneena.

Kuvittelin omaisuutensa verran riitoja
kirouksen periytyneen.
Henkistä pääomaa en ollenkaan.

Aurinko kiertää planeettaa
idästä länteen kuin
mannertenväliset ohjukset.

Sydämet palaneet karrelle
ja yhä vain jossain
porvaristo säilöö timanttejaan.
Linnunradan esoteerisissa usvissa
paloi sieluilta lainattu sähkö
ja valtaosan melodia matoi mollia.

tuonpuolisen rikkauden jääkaapissa
vaikka jo kaikkeuden kivijalka suli
ja ihmisyydestä oli jäljellä enää vitsit
makeannälkä ei ottanut tyydyttyäkseen
kunnes kapellimestari
esitti ukkosten mylviessä,
tauon,
jonka aikana maailma vapaamuurasi itsensä,
loputtomaan,
suureen hiljaisuuteen.

Saatoin sinut
seitsenvuotiaan tyttöni
opin pitkälle matkalle.

Täytin reppusi rakkaudella
ja intosi,
jännityksestä palavat silmät.

Pohjois-Koreaan.

Pihalla linnut lopettivat liikehdintänsä.
Kovaäänisistä kaikui seurakunnan sinfoniaa.
Joku leipääntynyt amatööri,
aivopesi siellä heti
toisen viikon aamuna.

Äärettömyyden ikuiset salit
kaareutuivat pimeydestä
liukuvia ajattomuuksia pitkin
kohti ihmisyyden olohuoneita.

Niin salattu ja pyhä,
ihmiskäsiltä kätketty.
Viaton kävelemässä palavien pensaiden
puutarhassa.

Hän pitää meitä yhdessä.