IRC-Galleria

Uudelleenlöysin tänään (tai itseasiassa jo eilen illalla) erään maailman mahtavimmista levyistä, nimittäin At the Gatesin Slaughter of the Soulin. Aivan käsittämättömän kovaa kamaa, puoleen vuoteen en oo varmaan tätä kuunnellu. Samaa luokkaa ku Slayerin Reign in Blood, jos 'rajotutaan' rässimaailmaan.

Levyt voi olla hyviä ja huonoja, mutta levyillä voi olla myös oma tunnelmansa, tosin se on aika harvinaista. Esimerkiksi antaisin Maidenin 7th Sonille kouluarvosanan 10- ja Fear of the Darkille jotain ysiä. Mutta jos mietitään levyn tunnelmaa, niin Fear voittaa kyllä 7th Sonin 664 - 0. Näin äkkiä ajateltuna mieleen tulee vain alle 10 levyä, millä on jollain tavalla erityinen tunnelma. En tiedä mistä tää 'tunnelma' johtuu, tai mitä se edes tarkoittaa. Tunnelma voi olla jotain muisto-assosiaatioita, toisaalta ei.

Slaughter-levyllä on oma tunnelma. Se tunnelma on yhdellä sanalla DOOM, ja tarkoitan nimenomaan sitä tietokonepeliä, jota tuli pienenä läiskittyä. Doomin pelaaminen oli käsittämättömän pelottava kokemus aikoinaan, kyseisen pelin ääressä tuli koettua ihmeellistä pelkoa - jotain sellaista mitä ei elokuvista tai edes tosielämästä löydy. At the Gates tuo osan tuosta pelosta tälle levylle. Flames of the End on uskomaton lopetus.