Minä muistan, miltä tuntuu tarttua ihmislihaan, upottaa terävät hampaani kaulan pehmeään ihoon, tuntea veren suloinen maku suussani. Kuulla korvissani uhrini kauhistunut voihke imiessäni ulos hänen elämänsä, hänen lopulta lyyhistyessään otteessani, maahan valahtaen. Enkä minä lopeta ennen kuin jokainen veripisara on imetty hänen suonistaan.
Minä rakastin sitä kaikkea, minä tunsin eläväni - ja samalla minä inhosin itseäni. Katsoin omaa peilikuvaani, palavia silmiäni, kohoilevaa rintaani, veren peittämää suutani. Pyyhkäisin veren suupielistäni ja käännyin pois pelikuvastani. Inhoten.
Nyt minulla on kahvini. Kaiken sen jälkeen se on surkea korvike, ihmisveren kalpea varjo. Mutta minä pidän siitä kiinni, kahvista ja ihmisyydestäni.
Minä en tahdo olla eläin.
Ja minä olin se, joka nauroi viimeiseksi.