IRC-Galleria

Huomasin tuossa päivemmällä jonkun blogimerkinnän, missä ihmeteltiin samaa asiaa mitä minäkin oon ihmetelly tässä viikonlopun ajan. Eikö seurusteleva ihminen voi olla edes osittain onneton tai yksinäinen? Tarkottaako se parisuhde automaattisesti sitä, että pariskunta viettää kaiken aikansa toisten kanssa, kertoen kaiken huolistaan toisille?
Ei, ei se aina mene näin.
Onnellisuuteen vaaditaan paljon muutakin, kuin se oikea elämänkumppani tai kiihkeä rakkaus. Se on huomattavan suuri osa onnea, mutta yhtä suuren, ellei jopa suuremmankin osan siittä täyttää kaverit.
Yksinäisyyden taas melkein jokainen kokee erillälailla. Joku voi olla yksinäinen ilman kumppania, vaikka kavereita olisikin ympärillä koko ajan. Joku voi olla oikeasti yksin, mutta ei siltikään koe sitä haitaksi. On ihan turhaa mennä vertailemaan kaverin kanssa, kumpi on yksinäisempi. Kavereita voi aina olla, mutta jos sulla uupuu elämästä se tärkein tukipilari, niin todennäköisesti oot yksinäinenkin loppupeleissä.
Valitettavan usein käy niin, että seurustelun myötä ne kaveritkin kaikkoaa tavalla tai toisella. Mulla on käynyt kahdessa viimeisimmässä suhteessa juurikin niin. Joskus se pariskunta unohtaa kaverinsa, koska ovat niin liikaa kiinni toisissaan. Joskus taas ne kaverit alkavat karttaa tätä kaveria, joka on alkanut seurustelemaan. Onhan se outoa, kun kaveri ei voikaan olla sun kans aina kun haluat, voi ei. Harmillisen usein kuulee jonkun suusta sanat "sä oot muuttunut ihan liikaa seurustelun alettua"/"toi sun kumppanis on muuttanu sut ihan toiseksi" mikä ei mun mielestä aina ole totta. Totta kai jokainen muuttuu ja kasvaa henkisesti, kun seurustelee ja tottuu toisen elämäntapoihin, mutta en usko että yks ihminen sun elämässä voi oikeasti muuttaa niin radikaalisti sun luonnetta, että et tulisi enää mitenkään toimeen sun parhaimman kaverin kanssa. Sattuu kait tätäkin joskus jossain, mutta ei se yksi ihminen ole se ainoa syy.
Henkinen kasvu on hyvästä, mutta älkää unohtako kavereita. Tosikaverit on ja pysyy, vaikkei se kumppani pysyiskään.



Mun tapaus on taas se, että vaadin hirveesti toimintaa ja kavereita, etten kokisi oloani niin kurjaksi tai yksinäiseksi. Oon levoton, haluaisin kokoajan nähdä, kokea ja tehdä kaikkea. Vastapainona oonkin sitten aika ujo ja mulla on hirveen hankala tutustua uusiin ihmisiin tai päästää niitä mun lähelle. Tän syyn takia mulla jää yleensä se tekeminen, kokeminen ja näkeminen suorittamatta ja tylsistyn yksin kotona ulisten kavereiden perään. Säälittävää, eikö vain? On kuitenkin hyvä, että tunnistaa ongelmansa, vai mitä?


Tänään ei muuten ollu mun päivä.
Menin ihan mielissään poikakaverin kans Tornioon, että oisin koko viikon siellä ettei tarvis olla yksin. Pakkasin ruuat "jääkaapista" (=kylmälaukku) ja kaikki tarpeelliset kamppeet messiin ja lähettiin meneen. Perillä sit huomasin, että ei saatana. Kaikki ne ruuat jäi pussiin keskellä kämpän lattiaa. Eiku soitteleen kyytiä takas ja tuhlaamaan viimesetkin rahat bensoihin. Kotia tullessa olinkin sitten niin väsyny, että kompastuin heti ekoissa rappusissa iskien otan rappusiin ja levittäen kaikki mun ostokset pitkin käytävää. Tottakai sen suklaavanukkaan piti sit hajota sinne pussin sisään ja sotkia kaikki muut ostokset. Tästä kaikesta turhautuneena sit vihdoin ja viimein pääsin kämpän ovelle ja paiskasin perässä täydellä raivolla oven kii jättäen tietenkin sormet väliin. Turhautumisen mittari oli niin korkeissa lukemissa, että en oikeestaan tiiä huusinko kivusta vai pelkästä raivosta. Varmaan paikallisessa porttolassakin on kuultu mun raivonhuuto ja huomenna paikkallislehdessä epäillään isossa artikkelissa Keminmaassa olevan karhu tai muu vastaava suurpeto. Ois ehkä just niin mun tuuria.
Ainiin btw, jäävuorisalaatti on ihan saatanallisen hyvää vaikka pelkästäänki :3


Unruhe