IRC-Galleria

Huomasin tuossa päivemmällä jonkun blogimerkinnän, missä ihmeteltiin samaa asiaa mitä minäkin oon ihmetelly tässä viikonlopun ajan. Eikö seurusteleva ihminen voi olla edes osittain onneton tai yksinäinen? Tarkottaako se parisuhde automaattisesti sitä, että pariskunta viettää kaiken aikansa toisten kanssa, kertoen kaiken huolistaan toisille?
Ei, ei se aina mene näin.
Onnellisuuteen vaaditaan paljon muutakin, kuin se oikea elämänkumppani tai kiihkeä rakkaus. Se on huomattavan suuri osa onnea, mutta yhtä suuren, ellei jopa suuremmankin osan siittä täyttää kaverit.
Yksinäisyyden taas melkein jokainen kokee erillälailla. Joku voi olla yksinäinen ilman kumppania, vaikka kavereita olisikin ympärillä koko ajan. Joku voi olla oikeasti yksin, mutta ei siltikään koe sitä haitaksi. On ihan turhaa mennä vertailemaan kaverin kanssa, kumpi on yksinäisempi. Kavereita voi aina olla, mutta jos sulla uupuu elämästä se tärkein tukipilari, niin todennäköisesti oot yksinäinenkin loppupeleissä.
Valitettavan usein käy niin, että seurustelun myötä ne kaveritkin kaikkoaa tavalla tai toisella. Mulla on käynyt kahdessa viimeisimmässä suhteessa juurikin niin. Joskus se pariskunta unohtaa kaverinsa, koska ovat niin liikaa kiinni toisissaan. Joskus taas ne kaverit alkavat karttaa tätä kaveria, joka on alkanut seurustelemaan. Onhan se outoa, kun kaveri ei voikaan olla sun kans aina kun haluat, voi ei. Harmillisen usein kuulee jonkun suusta sanat "sä oot muuttunut ihan liikaa seurustelun alettua"/"toi sun kumppanis on muuttanu sut ihan toiseksi" mikä ei mun mielestä aina ole totta. Totta kai jokainen muuttuu ja kasvaa henkisesti, kun seurustelee ja tottuu toisen elämäntapoihin, mutta en usko että yks ihminen sun elämässä voi oikeasti muuttaa niin radikaalisti sun luonnetta, että et tulisi enää mitenkään toimeen sun parhaimman kaverin kanssa. Sattuu kait tätäkin joskus jossain, mutta ei se yksi ihminen ole se ainoa syy.
Henkinen kasvu on hyvästä, mutta älkää unohtako kavereita. Tosikaverit on ja pysyy, vaikkei se kumppani pysyiskään.



Mun tapaus on taas se, että vaadin hirveesti toimintaa ja kavereita, etten kokisi oloani niin kurjaksi tai yksinäiseksi. Oon levoton, haluaisin kokoajan nähdä, kokea ja tehdä kaikkea. Vastapainona oonkin sitten aika ujo ja mulla on hirveen hankala tutustua uusiin ihmisiin tai päästää niitä mun lähelle. Tän syyn takia mulla jää yleensä se tekeminen, kokeminen ja näkeminen suorittamatta ja tylsistyn yksin kotona ulisten kavereiden perään. Säälittävää, eikö vain? On kuitenkin hyvä, että tunnistaa ongelmansa, vai mitä?


Tänään ei muuten ollu mun päivä.
Menin ihan mielissään poikakaverin kans Tornioon, että oisin koko viikon siellä ettei tarvis olla yksin. Pakkasin ruuat "jääkaapista" (=kylmälaukku) ja kaikki tarpeelliset kamppeet messiin ja lähettiin meneen. Perillä sit huomasin, että ei saatana. Kaikki ne ruuat jäi pussiin keskellä kämpän lattiaa. Eiku soitteleen kyytiä takas ja tuhlaamaan viimesetkin rahat bensoihin. Kotia tullessa olinkin sitten niin väsyny, että kompastuin heti ekoissa rappusissa iskien otan rappusiin ja levittäen kaikki mun ostokset pitkin käytävää. Tottakai sen suklaavanukkaan piti sit hajota sinne pussin sisään ja sotkia kaikki muut ostokset. Tästä kaikesta turhautuneena sit vihdoin ja viimein pääsin kämpän ovelle ja paiskasin perässä täydellä raivolla oven kii jättäen tietenkin sormet väliin. Turhautumisen mittari oli niin korkeissa lukemissa, että en oikeestaan tiiä huusinko kivusta vai pelkästä raivosta. Varmaan paikallisessa porttolassakin on kuultu mun raivonhuuto ja huomenna paikkallislehdessä epäillään isossa artikkelissa Keminmaassa olevan karhu tai muu vastaava suurpeto. Ois ehkä just niin mun tuuria.
Ainiin btw, jäävuorisalaatti on ihan saatanallisen hyvää vaikka pelkästäänki :3


Unruhe

No, nyt on oma pieni yksiö täällä Keminmaassa. Halpa ja paskahan tämä on, mutta kait täällä hetken kärsii.
Ei tää paremmaks muuttunu yhtää, vaikka saiki oman kämpän.
Karu totuushan on se, että tää kämppä on niin kaukana kaikesta että käytännössä "saan" olla kokoajan yksin täällä. Tosin kukapa täällä tuliskaan käymään. Yhyhyhy byhyy.
Ajattelin asustella tässä parisen kuukautta ja sen ajan mietiskellä, että mitä teen ja mihin meen. Näillä näkymin keskeytän ainakin hetkellisesti nykyiset opintoni ja joko käyn oppisopimuksella lattianpäällystysalan loppuun tai sit hommaan vuodessa maalarin tutkinnon.
Myös vähän himottais muuttaa Louelle opiskelemaan eläintenhoitajaksi.
Toisaalta taas haluaisin muuttaa takas Haukiputaalle opiskelemaan OSAO:on lattianpäällystyspuolen, koska siellä mulla ois enemmän tuttujakin. Täällähän mulla ei käytännössä ole enää mitään muuta ku poikakaveri. Kaveritki on tuhoutunu johonki. Onneksi oon vielä nuori ja mulla on aikaa harkinnalla päättää, että mitä haluan.
(varoitus, angstinen osuus alkaa)
Haluan vain johonkin, missä ei tarvis olla yksin enää. Vihaan tällä hetkellä mun elämää aika helvetin paljon, mikä on multa ihan uutta.
Tarvisin nyt kavereita ja tukea, mutta en näytä saavan sitä, vaikka pyydänki. Toisaalta onhan se oma syy, en sitä meniskään koskaan kieltämään. Onneks oon positiivinen ihminen ja jaksan vielä ainaki kerran ponnistaa ylöspäin, mutta mitä sitten tapahtuu?
Ainakin on aikaa miettiä näitä kysymyksiä.

Tämän angstisen blogimerkinnän saattelemana toivotan teille kaikille myöhästyneesti hyvää vuotta 2013. Onnistutaan tänä vuonna paremmin.
Seuraavaan kertaa, heippa.


Unruhe

Junassa matkalla Haapajärvelle pariksi viikoksi kauhean väsymyksen, nälkätilan ja ukon kans. Onneksi on tietokone ja tää VR:n huikean nopea nettiyhteys, niin ei tarvi turhautua kovin pahasti.
Ex-avokki menee korvaamaan mua porukoille jouluksi, kun taas minä meen ventovieraaseen paikkaan lomaksi. Millonhan alkaa se vitunmoinen kuumotus...
Perjantaina sain tiedon, että mulle ois yksiö vapaana Keminmaasta. Sinne siis. Vielä pitäs hommata sänky ja telkkari. Pöytäkonekki ois huomattavaa voittoa yksinasumiseen, mutta kyllähän tää koulun Fujitsukin kelpaa ihan hyvin, kun ei köyhällä muuhun ole varaa. Hitusen ehkä kuumottaa muuttaa ihan yksin asumaan niin kauas kaikesta, mutta parempi se on ku ei mitään. 11. päivä ois näillä näkymin muutto ja paras kaverikin meinas tulla Haukiputaalta jeesaileen muuton sun muun kans (lue: ryyppäämään).
Eipä tässä muuta. Unruhe kiittää ja kuittaa.
Nii ja hauskaa vappua ja juhannusta kaikille.


Unruhe

Mun pitäs kuulemma kirjottaa uus blogimerkintä.
Tässä olis.

Kylläpä taas repii, potkii ja vastutaa elämä.
Oon niin jännän äärellä, että vähemmästäki on pää sekasi. En yhtään osaa päättää, että muutanko takas Haukiputaalle. Siellä ois kyllä helppo asua ja sais tehä sitä "omaa hommaa", eikä tarvis rahasta miettiä. Saisin vielä mukavan 12-vuotiaan lv-ruunanki itelle harrastekäyttöön, mikä ois tosi tervetullut lisä pitkästä aikaa, koska Iipalla ei oo voinu enää pitkään aikaan harrastaa kunnolla. On niin saatanan iso ikävä kaikkea sitä.
Sitte taas vastapainona jäis kaverit ja koulu tänne. Koulu ei niin harmita, koska voin aina pitää vaikka välivuoden ja alottaa puhtailla jauhoilla taas, mutta sitten ne kaverit. Porukoille periaatteessa eristäytyisin melkein kokonaan, koska onhan sieltä kuitenkin n. 13 kilometriä sivistyksen pariin, enkä omista ajokorttia tai mitään kulkuvälinettä. Luultavasti myös polttaisin päreeni äitin kanssa jossain välissä, mutta asiathan voi aina puhua. Pari kuukautta menis varmaan ihan vilahtaen silmissä, koska todennäköisesti keskittyisin täysillä taas hevosiin ja koiriin, mutta sitten varmaan alkais maistumaan jo puulta ja tulis ikävä menemisen ja elämisen tunnetta.
Mitäs vittua mää nyt tässä teen.
Ois pari viikkoa aikaa päättää, koska sitten menee tuo hevonen teuraaksi ellei sille löydy uutta elämänkumppania. Perkele.



Unruhe

Lepää rauhassa meidän ikuinen villivarsa Lalli <3





Aivan käsittämätön fiilis vieläkin. En vaan voi sisäistää sitä, että mun tappelukaveri on poistunut. Enkä voi sisäistää tätä tunnetta. Välillä niin vihasin tuota elukkaa ja huusin äitillekki, että en koskaan ottais itelle tommosta saatanan luupäätä, minkä kanssa ei voi edes ratsastaa normaalisti.
Yleensä tultiin kentältä pois hermot riekaleina, itkun kanssa tai hysteerisesti nauraen. Maastoreissutki oli välillä yhtä tuskaa ku pojalla oli aina niin saatanallisen kiire kotia, että piti kaikki puskatki ottaa matkalla mukaan tai sitten listiä Salla puuta vasten.
Vasta vähän aikaa sitte löydettiin Lallin kanssa todelliset yhteiset sävelet. Opin, että Lalli on oikeasti todella omalaatuinen ja herkkä ratsastaa, vaikka muuta voisikin luulla. Pidätteet alko menemään läpi oikein ja hevonen alkokin yhtäkkiä vastaamaan istuntaan ja painoon kunnolla.
Kaikista ihmeellisintä on se, että en todellakaan uskonu Lallin kuolevan ensin. Kaiken järjen mukaan sen ois pitäny olla Iippa, jalkapuoli lämpönen, eikä Lalli joka oli niin elämää täynnä ja aina ollut täysin terve. Tähänkin löytyi eläinlääkäriltä aivan luonnollinen selitys; Tämän vuoden poikkeuksellista märemmän syksyn takia hevosten aitaukset on märempiä, joten ne ei verryttele normaalia määrää aitauksessa ja tästä sitten johtuu niin monet ähkytapaukset. Kuulemma noin 40% ähkytapauksista on jouduttu lopettamaan suolenkiertymän takia, näistä yksi myös meidän Lalli ja Manu.
Oon tässä jo jonkun aikaa ootellut sitä maailman kauheinta puhelua kotoa. Toivottavasti mun ei tarvi koskaan vastata sellaseen, vaan voin itse olla paikalla antamassa hyvästit mun elämäni tärkeimmälle miehelle.

Eka tv-lähetys takana ja sen kunniaksi jatkot etappitie-huudseilla, jee!
Maanantaina klo 16 ois asuntoesittely @Tornio, jee! Pitää toivoa parasta.
Nyt kaljaa ja hyvää seuraa vitusti, ei muuta. Unruhe kuittaa, mo.



Unruhe

Ainakin tuntee olevansa elossa ja elävänsä kerrankin täysiä.

Niin hukkasin siis lompakkoni ja olen nyt aivan puilla paljailla. Lompakon mukana pärähti matkalle ainoat henkkarit, visa, avainlukulista verkkopankkiin ja kaikki muut kortit.
Tällä hetkellä mulla ei siis ole mitään pääsyä mun tilille, koska en voi todistaa omaa olemassaoloani mitenkään, kivaa!
Ehkä eniten vituttaa se, että en pääse täältä Kemistä kulkemaan mitenkään kouluun. Eli taas kusen koulunkäyntini totaalisesti, mutta tälläkertaa en tahallisesti.
Alkaa jo pikkuhiljaa tuntua ihan hyvältä ratkaisulta muuttaa takas porukoille ainakin hetkeksi.

Semmosta mulle, mitäs teille? Nyt voisin pukea ja lähtiä poliisilaitokselle tunnistautumaan uusia henkkareita varten. 20 minuuttia kyselyä mun suvusta, jes. Ellei ne sitten voi sormenjälkien perusteella tunnistaa, satunhan mää olemaan rekisterissä jo ennestään...
See'ya.



Unruhe

500 vierailijan maaginen rajapyykki on ylitetty, mahtavaa :D