IRC-Galleria

Ja nyt kahden lapsen äiti.

Tytön ja pojan.

Miten suurta tyydytystä ja täyttymystä tunnenkaan.

Pyykistä ja vaipasta toiseen, kerhosta perhekahvilaan, illasta iltaan, aamupalasta aamupalaan, aina kiitollisena hetki hetkeltä.

Ihan jokaisen uhmakenkun päälläollessa ei ehkä aina muista niin tietoisesti kiitellä, mutta viimeistään silloin kun se jo hiljakseen osoittaa tyyntymisen ensimerkkiä.

Täydessä mitassaan se on taas kun pienet käsivarret kiertyvät kaulaan, ja pieni suloinen lapsen ääni sanoo "voi latas äiti".

Tai kun maailman rauhoittavin ääni, vauvan maitopartainen tuhina ja pienen pieni jälkimaistelun maiskutus, tuntuu kaulaa vasten.

Ei sitä osaa sanoin kuvailla sellaiselle, joka vielä nuoruuttaan ja asettumattomuuttaan tohisee ettei ymmärrä sellaista että hommataan talo ja kaksi autoa ja pari lasta, ja sitten vaan raahustetaan työn ja kodin väliä. Että mitä sisältöä sellaisessa muka on, kun ei edes matkustelemaan pääse. Ei pääse edes tekemään mitään suurta.

Miten sen kuvailet, ettei millään muulla, ei omalla väsymyksellä tai harrastuksiin pääsemättömyydellä ole mitään merkitystä. Ei silläkään että oma terveys on kiikkulaudalla odotusaikana ja henkikin pelissä. Ei millään muulla kuin sillä että rakkailla aarteilla olisi mahdollisimman hyvä.

Mitä niin suurta voi ihminen tehdä, kuin antaa toiselle elämän ja saattaa mahdollisimman pitkälle siinä.

Niin väliaikaistakin tämä vielä. Kun vain saa joka hetken elää täysillä tässä. Kyllä sitä ehtii sittemminkin muuta, sitten kun muu on enää vähintään osittain pelkkää lapsen pesään jättämän kolon paikkuuta. Tai minän uudelleen löytämistä. Minän, joka on itsekin syntynyt uudelleen, arvoiltaan erilaisena ja kyvyiltään täydempänä.

Miten sen selität sellaiselle, joka ei sitä vielä voi käsittää. Miten selität lapsia edeltävän elämän onttouden sellaiselle, joka ei ole vielä onttouttaan huomannut.

Tai miten selittäisit minulle sellaisen elämän sisällön ylivertaisuuden jossa ei ole sijaa sille mikä on minulle elämääkin suurempaa.

Tämä on minun elämäni. Onnekseni.

Yltäkylläisen siunattu <3

Luoja auttakoon ja tukekoon heitä, jotka vastentahtoaan tästä jäävät paitsi. En tahdo loukata heitä säälilläni. Toivon vain voimaa rakentaa kokemastaan voimavaroja.

Ihmisen tarve johonkin on vain subjektiivinen, tarpeen tunne. Onko siis olemassa todellista tarvetta?

Mitä ihminen ihan todella tarvitsee ollakseen olemassa? Ilman jota hengittää, vai eikö edes sitäkään. Lienemmehän olemassa ilman hengittämistäkin.

On vain yksi jota tarvitsen. Se on Minä. Ja minä olen yksi hippunen kaikesta. Tuo kaikki on ilman tarvitsemistanikin olemassa, sillä Minä Olen jokatapauksessa, koska se joka on, Se On.

Miksi siis tunnen tarvitsemisen tunnetta kaikenlaisesta? Koska olen eristyksissä tuosta kaikesta, maallisesti ihminen.

Luulen vain. Se on kehoni joka olevinaan tarvitsee, en Minä. Koitettava vain kertoa keholleni mitä se oikeasti tarvitsee, mitä vain luulee tarvitsevansa.

Kun koen jotain tarpeen tunnetta, koitan miettiä mihin minä sitä kokisin tarvitsevani. Sitten tartun tuon tarpeen tunteen synnyttäjään ja koitan tehdä sen tarpeettomaksi.

On niin kevyt olo nykyisin <3 =)

Jo vanha juttuhan on se, että ei mitään niin pimeää ettei siinä hiukan valoakin olisi. Mutta onko olemassa absoluuttista valoa, absoluuttista pimeää?

Voiko olla absoluuttista valoa, kun valo on olemassaololtaan pimeän vastakohta. Ei ole ainetta nimeltä pimeä, on vain se jokin, josta valo puuttuu. Siis valo on jotain joka on jossain, joka ilman sitä on pimeä.

Sitä en kysy mikä se on se jokin. Kysyn vain missä menee valon ja pimeän raja? Jos on olemassa niiden raja, ne eivät voi olla toisistaan täysin erillään, eli ne ovat jossain määrin toisissaan. Valo pimeässä, pimeä valossa. Joltain rajaltaan hiukan limittyneet.

Missä on se raja, missä valo muuttuu hämäräksi, hämärä pimeäksi. Missä valo taas astuu pimeään. Kuka sen rajan määrää, kun sillä ei lie heille itselleen väliä.

Tuo raja on meille ihmisille meidän omamme, itse luomamme subjektiivinen kokemus. Onko sitä olemassakaan? Onko vain yksi iso pimeä-valo, valo-pimeä, niillä yksi yhteinen nimi ja olemus?

Ihmisen totuus ei ole koko totuus.

Ensin 2,5 vuotta rakentamista, aina jompi kumpi illat raksalla kaiken muun ohella. Sitten yhtäkkiä se hetki: MUUTTO \o/

Nyt vajaa kaksi kuukautta asuttu ja pari kiloa jo laihtunut. Tosin vaakaa ei meillä enää ole, mutta kyllä sen tuntee. Pulkkalenkillä tai rintareppukävelyllä metsässä käyty Siirin kanssa lähes joka päivä. Lähtee niin helposti kun metsä alkaa ulko-ovelta.

Ajattele! Suoraan ulko-ovelta metsään, vain pari metriä pihahiekkaa välissä!

Puuta työnnetty leivinuuniin kerran pari päivässä, löytyi vihdoin lohellekin valmistutapa jotta maistuu Akillekin.

Voi elämä. Postikorttimaisemassa elellään unelmaa todeksi =)


Kiitos elämälle, kiitos kiitos kiitos maailma <3

Miten kiitollinen olenkaan kun saan tätä kantaa. Kun saan tämän elää.

Sinun rakkautesi asuu minussa, kasvaa sisälläni.
Meidän rakkautemme.

Että juuri sinä olet se, jonka kanssa saan rakkauteni jakaa. Jonka rakkaus minä olen. Joka on minun rakkauteni.

Että juuri minä saan olla se, joka saa kantaa sitä rakkautta, jonka vain sinä voit antaa.

Että juuri minä saan olla se, joka kantaa sinun rakkauttasi. Sinun ainutkertaista rakkauttasi.

Että minä saan olla se, joka vihdoin antaa sinulle rakkauden. Joka vihdoin kantaa sinun rakkautesi hedelmän.

Että minä rakastankaan meidän rakkauttamme. Miten rakastankaan sinua. Sinua ja minua, meitä. Sinua, minua, lastamme, meitä.

Kaikki ne, kaikki ne hetket ja kivut jotka minua tähän valmistivat, olivat tämän kaiken arvoiset. Kaikki ne hetket ja kivut jotka sinua tähän hetkeen toivat, olivat kaiken tämän arvoiset.

Näin jaloksi kasvoi meidän rakkautemme. Syntymästämme asti odotettu.

Kiitos minun rakkaani. Kiitos Kaikkeus.

Kiitos kun meidät yhteen johdit. Kiitos kun saan tätä rakkautta kantaa. Sen hedelmän pian rakkaani käsivarsille antaa.

Vanhoja juttujani tässä kun luen, niin huomaan ettei mikään ole muuttunut.

Ja kuitenkin, kaikki muuttuu koko ajan.

Muutosten taso myös vaihtelee. Kenties.

Mutta Rakastan, yhä niin.

Hyvä on, yhä niin.

Rakastaa, yhä niin. Tietenkin.

Eipä tule kirjoitettua silloin kun on kaikki hyvin. Kuten taannoin sanoinkin, ei tarvitse pitää haaveista ja toiveista kirjoittamalla kiinni.

Ne ovat tässä ja nyt.

Paljon voisin ammentaa tästä hyvästä olosta. Ajatusvirtaa kuitenkin jatkuvasti on.

Flow on usein päällä, mutta ehkä olen kyllästynyt kirjoittamiseen.

Ehkä alan viisastua. Mitä enemmän on viisautta, sitä hiljempaa on. Niin ne väittävät. Mutta liekö tämä sitä =D

Mitä enemmän viisautta, sitä enemmän annettavaa. Niinkö?

En usko. Kipuilustaan ja elämän perusteitten kanssa kamppailustaanhan sitä juuri ammentaa. Kysymyksiä, vastakkainasetteluita, ristiriittaa.

Niillä sitä eteenpäin mennään. Niillä sitä muitakin eteenpäin tökitään.

Jos on tasapaino, ei ole niin suurta liikettä. Eessuntaassun. Kun on vakaa, niin siinä on. On, on, on, on, on, on, on, on, on vaan.

Silloin kai voi olla se tukipilari muille. Pitää vaan säilyttää mielenkiinto. Jos on liian siloinen luikku niin rämpijän ote lipsahtaa.

Pitää olla tartuntapintaa. Tai sitten vahva tahto ja valppaus suuri. Hiukan käännettävä kättä jotta siihen on helpompi tarttua.

Pitää pitää valppautta yllä. Ettei vallan marmoripatsaaksi muutu.

Mutta kyllähän minä elän. Oikein hyvästi elän =)

Sitä pakenee mitä etsii.

Sitä on mitä kaipaa.

Tässä, minä.

Eikä tarvitse muuta.

Vain minä tässä, ja siinä on kaikki muu.

Kaikki se mitä kaipaan.

Minussa, minusta alkaen, minusta kiinni.

Minä itse sen teen.

Minä itse olen.

Minä Olen.

Olen Minä.

OM.

Paljon, paljon tapahtuu. Hyviä asioita.

Niin paljon on hyvää, ettei tule kirjoiteltua. Kaikki on tässä, nyt. Ei tarvitse pitää haaveista ja etäisistä rakkauden kohteista kiinni kirjoittamalla. Ne ovat tässä.

Kahden vuoden etsinnän jälkeen meillä on nyt tonttikin. Vielä viikko lautakunnan poikkeuspäätökseen jotta päästään hakemaan rakennuslupaa. Vielä paljon odottelua ennenkuin saadaan torppaa alulle.

Mutta nyt meillä on tontti. Oma maa.

Ja luonto on yhtä vehreä, rehevä ja kukkea kuin ennenkin. Ellei hieman enemmänkin...? =)

Hetkessä on hyvä elää. Hetkessä on kaikki mahdollisuudet yhtä aikaa läsnä.

<3

Kyllä akat on sit perseestä.

Niin se vaan on.

Ei mikään ihme että saavat niin helposti turpaansa.