Palataanpa hiukan taaksepäin. Ajankohtaan 8.8.2007
Edellisenä yönä sain ahaa-elämyksen. Minua on jo pitkään kiehtonut ajatus yksinäisestä yöstä luonnon helmassa. En vain ole saanut lähdettyä, en vain ole saanut. Aina on ollut jotain esteitä. Muka. Tajusin vihdoin että eihän minua mikään estä tekemästä mitä haluan. Niinpä samantien pyysin ystävää hoitamaan akvaarioitani, ja aamulla aloin valmistautua lähtöön.
Pakkasin makuupussin, puhallettavat patjat, toisen vedessä lillumista varten, toisen nukkumista varten. Vaihtovaatteet, suitsukkeita, kynttilöitä, soihtuja, mankka, kitara, panhuilu, okarino, meditointilevyjä, muistiinpanovälineet...ja eväät. Pakkia ja teräsmukia unohtamatta.
Ei yhtään yllättänyt että lähtöni viivästyi. Ajattelin olla perillä jo aikaisin päivällä, tai siis perillä paikkakunnalla, jotta ehtisin tapaamaan siskoani ja poikaansa ja isääni. Mutta niin...ainahan mulla kaikki lähdöt viivästyy. En siis ehtinyt heitä tapaamaan, muuta kuin isääni sen verran että kävin pihasta nappaamassa polttopuita ja halasin.
Kuulin että paikka johon aioin, oli myllätty eikä sinne pääsisi autolla. Harmitti hirveästi. kävin kuitenkin katsomassa. Ja pääsihän sinne =D Jihuu =) Toinen paikka ei olisi ollut yhtä ihana.
Rannalla oli ihmisiä. Laavu oli kuitenkin vapaa, joten hiipparoin valloittamaan sen. Ah. Se olisi kotini vähän aikaa. Raahasin kamppeeni autolta. Asettelin muutaman pikku puun nuotioon, otin tulitikun valmiiksi, hengitin syvään, ja ah......sytytin nuotion.......huh...
Tunsin miten kiire ja hälinä valuivat minusta. Ne vain valuivat...eikä niitä enää ollut. Uin. Vesi oli lämmintä, mutta ei liian. Vilvoitti sopivasti. Aurinko paistoi. Oli kuuma. Ranta on ihana, parikymmentä metriä matalaa, meikäläistä pätkää vyötäisille. Ei tarvitse pelätä niin paljoa järvimörköä.
Ihmiset lähtivät. Aurinko oli jo matalalla. Kello oli kai lähellä yhdeksää.
Istuin. Katselin. Kuuntelin. Hengitin. Oli vain luonto. Ja minä. Paistoin kanaa ja ruisleipää nuotiolla. Oli niin rauhallista. Rauhallista. Seesteistä. Tyyntä. Veneitä ajeli selän yli. Osa hiljaa seilaili siinä. Uistelivat kai. Tai jotain. Samapa tuo mitä tekivät. Ei koskettanut minua. Minä vain olin.
Pienet veneiden nostattamat aallot paljastivat välillä veden alta kiviä paikoista joissa en tiennyt niitä olevan. Kuten elämäkin tekee. Oli kuuma ja teki mieli mennä veteen, mutta en viitsinyt. Antaa kalojen hyppiä rauhassa, ajattelin. Jokin pieni otus kävi rantavedessä. Pieni pää vaelteli edestakaisin. Olisi kai halunnut nousta maalle mutta arasteli.
Suuret korennot olivat jo painuneet yöpuulle. Niitä olikin ollut paljon. Kauniita. Ja niin vikkeliä. Lepakot valtasivat nyt niiden näyttämön.
Aurinko laski nopeasti. Liian nopeasti. En oikein ehtinyt saamaan kiinni kaikista sen väreistä ja hehkuista. Mutta kaunis se oli. Kuulin melkein huminan, roihun kun metsä syttyi tuleen sen alla.
Kuun sillan aukeaminen on maagista. Se alkoi yhtäkkiä. Säikähdin. Luulin innoissani jonkin suuren valon nousevan järvestä, jonkin todellisuuden paljastuvan. Näytti kuin vesi oli noussut kihisemään ja kuitenkin se oli paljon hienompaa kuin vesi. Pehmeää ja vienompaa. Aivan kuin vedenpinta tanssisi. Ehkä se hiukan tanssikin.
Ensin syttyi aivan kapea valosäie yli selän. Sitten se vain laajeni ja laajeni, en oikein ehtinyt tajuamaankaan kuinka laajalle se aukeni. Silloin vasta ymmärsin mitä tapahtui. Se vain levisi ja peitti koko järven selän....kunnes hiljalleen asettui...vaelsi vain hiljaa...vaitonaisena kuun myötä. Kuun joka vakaana lymysi männyn latvojen lomassa.
Ah. Rauha. Vieläkin kuuma. Veneet lähteneet. Vain kaloja siellä täällä.
Asettelin soihtuja sinne tänne, ja suitsukkeita, tuikkuja ja roihuja. Sytytin valomeren. Tein tuliringin itselleni. Soitin hiljaa intiaanishamaanien musiikkia. Aloin valmistautua. Hengittelin ja puhkuin jännitykset pois kehostani ja mielestäni.
Vein tuliringin keskelle kynttilöitä ja suitsukkeita. Asettauduin niiden eteen.
Syvä rauha. Niin syvä rauha. Tunsin niin voimakkaasti yhteyden. Olin odottanut mahtavaa matkaa jonnekin kauas. Taas jotain uskomattomia oivalluksia ja valaistumisia. Mutta sainkin jotain mitä tarvitsin paljon enemmän. Tunsin miten olin vankasti maassa, tunsin metsän ympärilläni. Tunsin kuinka juureni porautuivat syvälle maahan. En tiedä kauanko siinä olin, ei sillä ole väliä. Tunsin vain olevani siinä. Tiukasti siinä. Ja se tuntui niin hyvälle. Melkein raskaalle.
Hellästi minut palautettiin tähän tietoisuuteen. Olin ajatellut hiukan vaipua transsiin ja tanssia nuotion ympärillä..mutta halusin vain nukkumaan.
Nyt ei ollut tanssin eikä transsin aika. Sammutin muut tulet ja lisäsin nuotioon pari puuta. Kömmin laavuun makuupussiini. Nukuin katkonaisesti. Oli niin paljon kaikkea jännää ympärillä.
Lintuja ja aamun kajo...usva veden yllä... pari hyttystä vain kävi minua kurkkimassa.
Aamulla nousin, venyttelin rauhassa. Kohensin tulta, tepsuttelin rantavedessä. Haukottelin ja nautin vapaudesta. Keitin kahvia. Kokeilin elämäni ensimmäisen kerran kärrynpyörää. Taekwondossa se tulisi osata. Ja niinhän se vain kiepsahti. En edes kaatunut. Pyörin väkkäränä ees taas pitkää rantaa.
Sisko kävi poikansa kanssa "kylässä". Nautiskeltiin kesästä. Minä jäin vielä joksikin aikaa. Nautin vain. Lämmöstä ja vapaudesta. Pyörittelin vähän nykyään autossa aina mukana olevaa "taistelukeppiäni", lattialastan vartta. Vähän otti ranteisiin joten lopetin.
Ajelin vielä kotitilallemme. Lämmitin rantasaunan. Oikein kuumaksi. Ja sitten kotiin. Äidin haudan kautta.
Oli niin vapautunut ja rauhallinen olo. Niin kovin vakaa. Olin niin maadoittunut. Ihanan maadoittunut. Kerrankin.