Seison tyhjällä pellolla ja taivutan niskaani taaksepäin. Katson ylös tummalle taivaalle, joka jylhänä ja massiivisena levittäytyy ylläni. Horisontissa on vielä vähän valoa, mutta aivan yläpuolellani oleva taivas on jo pimeä. Siellä tuhannet valot tuikkivat ikään kuin viestien minulle olemassaolostaan.
Tule luoksemme.
Samaan aikaan minun tekee mieli itkeä ja hymyillä. Rinnassani puristaa melankolian tumma ote, mutta myös lämpö ja toiveikkuus. Samaan aikaan tunnen olevani vahva ja kykenevä, mutta yksinäinen. Hyvin yksinäinen.
En voi tulla luoksenne.
En voi koskaan päästä tähtiin.
Liian nuoresta olen miettinyt, kuinka paljon maailmoja taivaan taakse kätkeytyy. Kuinka paljon noilla tähdillä on toiveita ja unelmia. Elämää. Joka kerta jään neuvottomaksi kysymysteni kanssa, ja se tekee minut surulliseksi.
En voi koskaan päästä tähtiin.
En voi koskaan ottaa selvää.
Vaikka siinä seistessäni tunnenkin olevani yksin universumissa, sen laajuus saa ajattelemaan, että tuolla jossain on oltava joku tai jokin, jonka vuoksi elää ja jota kohden tavoitella.
Henkäisen syvään, käännä katseeni pois taivaalta. Maa jalkojeni alla on kylmä ja harmaa, ilma viileä ja seutu hiljainen. Se on kuitenkin tässä. Ja se on minun.
En voi koskaan päästä tähtiin.
Mutta onnen voi löytää täältäkin.