Yritin hetken aikaa katsoa Liviltä dokkaria vanhemmista, jotka avoimesti myöntävät, että olisi ollut parempi olla ikinä hankkimatta lapsia. Mutta sitten kyllästyin varsin pian, kun ne vanhemmat syytivät suustaan pelkkiä itsestäänselvyyksiä.
"En saa enää tehdä mitä itse haluan, kuten nukkua myöhään jne."
"Minulla ei ole aikaa itselleni."
"Elämäni pyörii lapsen ympärillä. En pystynyt sovittamaan lasta elämääni vaan minun oli sovitettava omat tekemiseni yhteen lapsen kanssa."
NO SHIT, SHERLOCKS.
Toisaalta tästä voisi päätellä, että mihin maailma on menossa? Ihmiset on niin saatanan itsekkäitä, että ei kestä sitä kun ei voi elää vain itselleen vaan pitää huolehtia pienestä ihmisestä.
Tosin myönnän itsekin olevani varsin nautinnonhaluinen ja itsekäs ihminen. Rakastan nukkua myöhään. Rakastan tehdä mitä haluan, milloin haluan. Jos tahdon maata koko viikonlopun sängyssä katsoen elokuvia, mulla on oikeus siihen. Mutta samalla tiedostan kyllä, että jos menisin hankkimaan lapsen, siihen ei olisi mahdollisuutta n. seuraavaan pariinkymmeneen vuoteen, koska siitä pitäen pitäisi elää sille lapselle.
Niin että mitä ihmettä noi ihmiset tossa dokkarissa on oikein kuvitellut kun ne on alkanut pyöräyttämään mukuloita maailmaan? Missä vaaleanpunaisessa kuplassa ne on elänyt? Onko ne kuvitellut, että lapsenhoito on pelkkää iloa ja autuutta, että lapsesta on yhtä helppoa pitää huolta kuin jostain kissasta (enkä väitä että kaikki ihmiset selviytyisivät edes siitä)? Onko ne ajatellut ollenkaan, että joutuu myös vaihtamaan paskavaippoja ja heräämään keskellä yötä itkuun ja syytämään tuhottomia määriä rahaa sen lapsen hoitoon ja kasvattamiseen? Koska musta ne kaikki vanhemmat vaikutti niin yllättyneiltä siitä, mitä vanhemmuus oikeasti on. Että
"tätäkö tämä on? WTF? Eikä mitään muuta? Tämähän on kamalaa, ei yhtään kivaa! :((("
Onneksi en itse edes pidä pienistä lapsista, joten ei tule kiusausta sellaista hankkia edes hetkellisessä mielenhäiriössä. Plus mun mielestä kun myös "synnyttämisen ihme" sattuu olemaan yksi ällöimmistä asioista maan päällä. Mutta jooh. :/
Lisäksi mua häiritsi siinä dokumentissa sellainen seikka, että ne vanhemmat puhui
lastensa kuullen siitä, että olisi parempi kun niitä ei olisi. Ookoo..?
No joo, mä ymmärrän sen, kun osa niistä lapsista oli jotain muutaman kuukauden ikäisiä, eihän ne siitä mitään tajua/muista myöhemmin, ne on suunnilleen yhtä älykkäitä kuin joku kesäkurpitsa (
no offense). Mutta kun osa lapsista oli jo jotain päälle 3-4-vuotiaita, vanhimmat jotain about 7 tai 8. MITÄ?! Ne nyt jo ymmärtää jos äiti sanoo, että
"En kyllä olis suakaan hankkinut jos olisin tietänyt kuinka kauheaa tämä äitinä oleminen on kun oot tommonen."
Toki, en pidä lapsista. Mutta joku raja mitä lapsille saa sanoa. En ainakaan itse olis tollasta halunnut kuulla lapsena enkä kyllä haluaisi kuulla vieläkään vaikka aikuinen jo olenkin. Huh huh, jo jäi se dokkari katsomatta loppuun. >>
Edit: Löysin toisen (tavallaan) aiheeseen liittyvän blogimerkinnän:
Rini Niiden dokkarissa esiintyvien vanhempien olisi kannattanut lukea nämä ohjeet ensin. :D
//END OF RANT
Niin ja nyt mennäkseni ihan toiseen asiaan, niin olen ihan fiiliksissä koska kävin tänään tonkimassa meidän vintillä ja löysin sieltä sen kaiken roinan seasta meidän isän 70-luvun aikaisia ruudullisia kauluspaitoja, joita sovittelin ihan innoissani päälleni. Osa sopi mun päälle tosi hyvin ja voinkin alkaa käyttää niitä, jahka ne käy ensin pesukoneen kautta. Käyn ehkä joku päivä vielä etsimässä vähän lisää kaikkea kivaa. Hitto kun en tiennytkään mitä löytöjä meen yläkerran "romuvarasto" on pullollaan. :D
