IRC-Galleria

Ihana, kun ystäväni kävi. Ihana oli käydä pitkästä aikaa tilaisuudessa, joka saa mut itkemään. Sellaisessa, jossa alkaa lämmittämään sydäntä ja tunnet varmuudella, että joku pitää aina kädestä kiinni ja kantaa läpi kaiken, iäisyyteen.

En osaa suhtautua ystäväni suureen suruun. En osaa sanoa lohdutuksen sanaa, en olla lohdullisen näköinen tai itkeä rinnalla kun toiseen sattuu. Osaan kyllä surra, itsekseni ja omassa mielessäni. Mutta mikä kamalinta, saatan jopa huvittua oman epäempaattisuuden naurettavuudesta. En omista empatian taitoa suureen suruun, ja se saa minut ensin huvittumaan, sitten nolostumaan ja lopulta itken omaa surkeuttani lohduttajana. Siinä me sitten itkemme yhdessä. Kenties tämä autuaan tietämätön rakas ystävä luulee minun surevan samaa kuin hän.

Miten sillä ystäväringillä, joka meillä oli Tampereella voi vieläkin olla niin suuri merkitys minulle. Keskustelimme kaihoisasti parin vuoden takaisista tunnelmista. "Yhteisen jakamisen ja armottoman hyväskä -feastin" -iltoja vietimme innolla, vaikka aikataulujen järjestely oli viikottainen spektaakkeli tapaamisissamme. Kuitenkin noiden viikottaisten tapahtumien saattelemana sain kokea kaikenlaista ja päätyä seuraavaan vaiheeseen elämässäni. Junnaisin edelleen paikallani, ja rypisin pahassa olossani naama erikoiselle hymyvirneelle venytettynä, ellei noita iltoja olisi minun tietooni saatettu.

Kiitos rakkaille,

Piia-Marika