Aurinko paistaa.
Perjantaina, iltapäivällä yks tuttu (tapasin viime kesänä Konemetsässä) tuli hakeen mut yhdelle. Käytiin joenrannassa Glückauf:issa.
Tämän jälkeen vietin juhannusta yksin kotona.
En muista milloin viimeks olin kotona juhannuksena...ku oon ollut festareilla ja Hangossa nyt 2 juhannusta peräkkäin. Ei vaa viittinyt lähtee sinne tänä juhannuksena, löytyyhä noit samoi kusipäit, mitä siel näkee, täält lähempääkin...
Ja ku mun "rakkaus" (joka oli aivan ihana ku saapu mun elämää silloin joskus ja pirsti...) ei oo pitänyt yhteyttä vissiin kohta 3 viikkoon nyt niin...ois ollut niin hienoa olla sen kaa juhannuksena, mut ei sit vittu. Sinne meni se juhannus.
Aamuyöl ku olin mennyt sänkyyn, en ollut kuitenkaan nukahtanut...niin puhelin soi...ei ollut mun "rakkaus", tietenkään, koska sehän ei soita. Vaa yks toinen...joka on piristänyt mun elämää hieman, saanut mut ajattelee vähän muut ku tätä kurjuutta mitä ite elän tääl... Vaik ei olla ikinä tavattu, niin silti jotenkin välitän siit tosi paljon...kiva tyyppi... Tuli ihana tunne ku puhuttii siin jostai ja se (ei ollut kyl eka kerta...) puhu tai anto mun ymmärtää et se oikeesti välitti siit mitä ajattelin tietyistä asioista... Aivan sillai ku oon joskus ennenkin tuntenut...et vois esim. alkaa itkee ja tietää et jätkä pysyy ainakin hetken vieressä...
Niinku että kun kaadun, niin on joku joka on ottamassa vastaan.
Ois kyl niin ihanaa ku mul ois joku poika joka puhuis mulle tolla tavalla...mut ei, ei, ei.
Ei voi vaa saada.
Ei mua kukaan ota vastaan tai oo vastassa.
Mut vaa hylätään, aina.