IRC-Galleria

Seksuaalisuuden määrittely ei ole helppoa, sillä käsite on laaja. Näemme siinä paljon erilaisia tasoja, merkityksiä ja ulottuvuuksia. Seksuaalisuuden tarkastelu herättää meissä useimmiten enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Seksuaalisuus koostuu persoonallisuudesta, sukupuolesta ja sen kokemisesta, elämisestä ja vuorovaikutuksesta sekä kaikesta mielihyvää aikaansaavasta toiminnasta: myös sellaisesta johon ei liity seksiä tai erotiikkaa. Seksuaalisuus on asia josta ei pääse eroon, se kulkee aina mukana.

Seksuaalisuus on osa terveyttämme ja mielenterveyttämme. Ihmisen seksuaalisuudella on kaksi tavoitetta: toinen on lajin säilyminen ja toinen on nautinto. Tärkeää on myös se, miten hahmottaa omaa sukupuoltaan ja seksuaalisuuttaan. Tästä muodostuu seksuaalinen minäkuva, jolle ominaista on jatkuva muutos ja se on juuri sen kutkuttava salaisuus.

Klamydia on yleinen sukupuolitauti, jonka aiheuttaja on Chlamydia trachomatis-niminen bakteeri. Tautitapausten määrä on Suomessa viimevuosina ollut noin 11 000- 13 000, eikä tartuntojen määrässä ole todettu laskua kuten tippurissa.

Tarttuminen ja oireet

Klamydian aiheuttava bakteeri tarttuu sukupuolikontaktissa limakalvojen välisessä kosketuksessa. Taudin itämisaika tartunnasta oireisiin on pidempi kuin tippurissa ja on tavallisesti noin 10-14 vuorokautta, joskin oireet voivat alkaa vasta 3-4 viikon kuluttuakin tartunnasta. Klamydiatartunta saattaa usein olla hyvin lieväoireinen tai oireetonkin. Arvioiden mukaan jopa 75% naisista ja 25% miehistä infektio on täysin oireeton, mikä johtaa helposti kroonisiin tulehduksiin. Oireeton taudinkantaja tartuttaa myös tietämättään tautia eteenpäin. Kondoomin käyttö suojaa hyvin tartunnasta.

Klamydia-infektion oireita miehillä ovat kirvely virtsatessa, kellertävä, vaaleanharmaa vuoto virtsaputkesta tai harvemmin tihentynyt virtsaamisentarve. Klamydia-bakteeri voi infektoida myös lisäkiveksen ja peräsuolen. Lisäkivestulehduksen yhteydessä esiintyy tavallisesti toispuoleista arkuutta ja turvotusta lisäkiveksen seudussa ja tutkimuksissa on saatu viitteitä hoitamattoman tulehduksen aheuttavan steriliteettiä miehillä.

Naisilla tulehduksen seurauksena voi esiintyä virtsakirvelyä, tihentynyttä virtsaamisen tarvetta tai valkovuotoa. Alavatsakipu, lämpöily ja verinen vuoto voivat viitata sisäsynnyttimien tulehdukseen. Naisilla klamydia voi aiheuttaa myös maksakapselin tulehduksen, jonka tyypillinen oire on äkillinen oikeanpuoleinen ylävatsakipu. Krooninen hoitamaton klamydia sisäsynnyttimissä aiheuttaa munajohtimien arpeutumista, joka voi johtaa lapsettomuuteen ja kohdun ulkopuolisiin raskauksiin. Naisilla ja miehillä sairastettu klamydia voi laukaista ns. reaktiivisen artriitin, jonka oireita ovat niveltulehdukset sekä mahdolliset silmä- ja limakalvosairaudet.

Miten klamydiaa todetaan?

Viitteitä mahdollisesta klamydian aiheuttamasta tulehduksesta on mahdollista saada välittömästi jo vastaanoton yhteydessä virtsaputkesta ja naisilla myös kohdunkaulasta otetun mikroskooppinäyteen avulla. Taudin varmistus tapahtuu kuitenkin aina viljelyllä tai geeniteknisin näyttein, jolloin vastausten saaminen kestää noin viikon. Taudin osoitus voidaan suorittaa myös erikoisvarjäyksin ja -mikroskopoinnin avulla. Miehiltä näyteet otetaan tavallisesti virtsaputkesta tai virtsasta ja naisilta virtsaputkesta sekä kohdunkaulasta.

Miten klamydiaa hoidetaan?

Kuten aiemmin todettiin, klamydia on bakteeri, jonka hoitoon on olemassa useampia antbiootteja. Tippurin hoitoon yleisesti käytetyt antibiootit eivät tehoa riittävästi klamydiaan. Parhaiten klamydian hoitoon soveltuvat makrolidi- ja tetrasykliini-ryhmien antibiootit vähintään 7-10 päivän kuureina. Atsitromysiini-nimisellä antibioottilla kerta-annoshoito on myös osoittautunut tehokkaaksi. Infektion yhteydessä on tärkeää myös partnerin, oireettomankin, samanaikainen hoito. Klamydiassa, kuten tippurissakin, hoidon onnistumisen kontrollointi uusintakokein noin 2 viikon kuluttua antibiootin loppumista on tarkeää parantumisen varmistamiseksi.

Sukupuolielimistö

Miehen sukupuolielin on penis ja naisen sukupuolielin on vagina. Sukupuolielinten tehtävänä on antaa ihmiselle kyky lisääntyä. Ihminen lisääntyy suvullisesti, siitos tapahtuu sisäisesti, ja siihen vaaditaan molempien sukupuolten sukusolut. Ihmisellä ei ole tavattu partenogeneesiä (sananmukaisesti neitseestä syntymistä), vaikka aihe onkin suosittu uskonnollisissa tarinoissa tunnetuimpana Raamattu.

Miehen sukusoluja, siittiöitä, syntyy päivän aikana miljoonia. Tutkimusten mukaan suomalaisilla miehillä on maailman parhainta spermaa. Arvellaan että suomalaisella miehellä 1 millilitrassa spermaa on noin 60 miljoonaa siittiötä. Yhden siittiön kypsyminen kestää noin 75 päivää. Siititöiden osuus miehen tuottamasta siemennesteestä on noin 1 %, loppu on rakkularauhasen ja eturauhasen tuottamia eritteitä.

Naisen sukusolu, munasolu, kehittyy ainoastaa kerran kuukaudessa. Munasolu syntyy munasarjoissa meioosin kautta. Munasolu irtoaa munasarjasta kuukautiskierron keskivaiheilla. Munasolu kulkee munanjohdinta pitkin kohtuun. Mahdollinen hedelmöitys tapahtuu munanjohtimissa. Hedelmöittyneestä munasolusta käytetään termiä tsygootti.


Miehen sukupuolielimistö

Ulospäin miehen sukupuolielimistö näkyvät siitin ja kiveksien ympätöimä kivespussi. Kivekset ovat erkaantuneet itse ruumista koska ihmisen ruumiinläpötila on liian suuri jotta kivekset voisivat tuottaa sukusoluja. Kivekset tuottavat siittiöitä, siittiöt varastoituvat lisäkiveksiin. Sukupuoliaktin aikana siittiöt kulkeutuvat siemenjohtimia pitkin virtsaputkeen. Orgasmissa siittiöt purkautuvat virtsaputkea pitkin ulos, samalla purkautuu myös eturauhasen ja rakkularauhasen tuottamia eritteitä


Naisen sukupuolielimistö

Naisen sukupuolielimistön ulkoisia osia kutsutaan vulvaksi. Joskus voidaan ajatella että naisen rinnat ja nännit ovat osa naisen sukupuolielimistöä. Varsinainen sukupuolielimistö sijaitsee naisen haaroissa. Naisen sukupuolielintä kutsutaan vaginaksi tai emättimeksi. Sukupuolielimistöön kuuluvat munasarjat, munanjohtimet, kohtu, klitoris, häpyhuulet ja emätin.


Sairauksia

* Sukupuolitaudit
* Klamydia
* Tippuri
* AIDS
* Endometrioosi

Lihaksisto

Lähes koko ihmisruumista peittää lihaskudos. Lihaksien tarkoituksena on supistua ja tällä tavalla antaa ihmiselle kyky liikkua. Lihakset tarvitsevat tueksi luita ja jänteitä. Lihaskudos voidaan jakaa kolmeen tyyppiin:

* Sileää lihasta löytyy muun muassa sisäelinten pinnasta. Sileää lihasta käskyttää autonominen hermosto, joten näitä lihaksia ihminen ei voi tahtoisesti liikuttaa.

* Sydänlihasta eli myokardiumia löytyy ainoastaan sydämestä.

* Poikkijuovaista lihaskudosta voidaan hallita tahdonalaisesti. Muun muassa hauis on poikkijuovaista lihaskudosta. Tunnetaan myös luustolihaksina. Poikkijuovainen lihaskudos voidaan edelleen jakaa kahteen osaan: Tyyppiin yksi, jossa on mitokondrioita ja tyyppiin kaksi jossa on vähän mitokondrioita.


Sairauksia

* Myopatia
* Duchennen lihasdystrofia
* ALS

Luuranko

Ihmisen luuranko koostuu luista. Ihmiskehossa on noin 206 luuta ja vastasyntyneillä luita on 350. Pisin ja vahvin ihmisruumiin luu on reisiluu. Pienin luu on korvasta löytyvä jalustinluu. Luun keskustassa on ns. luuydin. Luuytimessä muodostuu uusia punasoluja. Luuydin voidaan jakaa kahteen osaan: punaiseen ja keltaiseen. Punaisessa syntyvät verisoluja. Keltainen on lähinnä rasva- ja sidekudosta. Luuranko tukee lihaksia ja antaa lihaksien kanssa ihmiselle kyvyn liikkua. Lihaksen ja luun välisenä kiinnittäjänä on jänne.


Pääkallo

Pääkallo suojaa aivoja iskuilta. Vastasyntyneellä voidaan havaita useita pään luita, mutta ajan mittaa luut luutuvat toisiinsa kiinni. Pääkalloon luetaan myös leukaluu. Leukaluu on nivelien välityksellä kiinni pääkallossa. Pääkallossa on paikat silmille ja nenälle.


Selkäranka

Selkäranka on keskellä ihmisen selkää. Sen tehtävänä on suojata selkäydintä. Selkäranka koostuu nikamista joita on yhteensä 40–41. Jokaisen nikaman välillä on ns. välilevy, joka on rustoa.


Kylkiluut

Kylkiluut sijaitsevat ihmisen keskivartalossa. Kylkiluut ovat kaarevia ja alkavat selkärangasta. Aikuisiässä vain kylkiluissa synytyy uusia punasoluja. Kylkiluiden tarkoitus on suojata ihmisen sisäelimiä, kuten maksaa ja keuhkoja.

Usein väitetään että miehellä on yksi kylkiluu vähemmän kuin naisella. Uskomusten mukaan nainen luotiin miehen kylkiluusta. Väitteellee ei ole olemassa tieteellistä todistusta.


Reisiluu

Reisiluu on ihmiskehon pisin, suurin ja vahvin luu. Se sijaitsee lonkkanivelen ja polvinivelen välissä.

Reisiluun yläpään pallomainen osa, jossa on lonkkamaljaan niveltyvä nivelpinta on nimeltään reisiluun pää (caput femoris). Se pää kiinnittyy reisiluun varteen ohuehkolla reisiluunkaulalla (collum femoris), joka on reisiluun helpoiten murtuva osa varsinkin vanhuksilla. Reisiluun yläosassa lateraalisesti reisiluun päähän nähden sijaitsee iso sarvennoinen (trochanter major), hyvin tuntuva luu-uloke, johon monien pakaranseudun lihasten jänteet kiinnittyvät. Reisiluun yläosan takapinnalla lihasten peitossa puolestaan sijaitsee toinen luu-uloke, pieni sarvennoinen (trochanter minor), johon kiinnittyy lanne-suoliluulihas (musculus iliopsoas) jänne. Kolmas samankaltainen uloke on kolmas sarvennoinen (trochanter tertius), joka esiintyy toisinaan pienen sarvennoisen korkeudella reisiluun takapinnalla ja johon kiinnittyy osa isosta pakaralihaksesta (musculus gluteus maximus).


Sairauksia

* Osteoporoosi
* Osteoartroosi
* Sjögrenin oireyhtymä
* Välilevypullistuma

Hermosto

Hermosto on systeemi jossa tieto välittyy eri osien välillä neuronien ärsyyntymisen kautta. Signaalit kulkevat hermosolun sisällä sähköisesti ja solusta toiseen kemiallisesti. Hermosto voidaan jaotella kuuteen luokkaan:

* Keskushermosto
* Ääreishermosto
* Somaattinen hermosto
* Autonominen hermosto
* Sympaattinen hermosto
* Parasympaattinen hermosto

Ihmisen hermoston keskus on aivot, aivojen lisäksi selkäydin. Selkäytimessä tapahtuu vaistomaiset liikkeet, esimerkiksi refleksit ja muut toimenpiteet jotka vaativat suurta nopeutta toimia. Mikäli kaikki käskyt kulkisivat aivojen kautta olisi tilanne mennyt ohitse. Aivot ja selkäydin muodostavat keskushermoston.


Aivot

Aivoissa käsitellään muun muassa tunteet, kokemukset, tietoisuus, muisti, aistit ja liikkuminen. Aivojen eri osilla on omat tehtävänsä. Aivot voidaan jakaa eri yksköihin niiden toiminnan mukaan:

* Isoaivot ovat aivon suurin yksikkö. Arkikielessä yleensä aivoilla tarkoitetaan isoaivoja. Isoaivot ovat voimakkaasti poimuttunut, suuri poimuttuminen nostaa pinta-alaa. Korteksi eli aivokuori on aivojen pinnalla oleva harmaa kerros. Harmaassa aineessa sijaitsee solujen soomaosat. Muisti, tunteet, puhuttu ja kirjoitettu kieli, laskutaito, musiikki ja luovuus syntyvät isoaivoissa [1].

* Pikkuaivot ovat isoaivojen alapuolella. Verrattuna isoaivoon se on huomattavasti pienmpi. Pikkuaivojen toimenkuvaan kuuluu liikkeitten hienosääntö. Humalassa pikkuaivojen toiminta on vajaavaista, tästä johtuu usein humalaisiin liitetty horjuva kävely. Liika alkoholin käyttö saatta johtaa pikkuaivojen surkastumiseen ja huonoon tasapainoon [2]. Pikkuaivot eivät itse aloita liikettä tai liikesarjaa, aloite lähtee isoaivolta.

* Väliaivot sijaitsevat isoaivojen sisällä. Väliaivojen tärkeimmät yksiköt ovat talamus ja hypotalamus. Talamus on tumake joka käsittlee ja muokkaa tietoa aisteilta, paitsi hajuaistin. Hypotalamus säätelee aivolisäkeen toimintaa. Hypotalamus osallistuu myös vireystilan ja vuorokausirytmin säätelyyn mm. biologisen kellon suprakiasmaattisen tumakkeen avulla.

* Keskiaivot sijaitsevat väliaivon alla. Keskiaivojen toiminta on melko pitkälle sama kuin hypotalamuksen.

* Aivosilta ja ydinjatke sijaitsevat aivojen ja selkäytimen välissä. Ydinjatkeessa tapahtuu paljon autonomisen hermoston toimintoja kuten veren hiilidioksidipitoisuuden laskeminen, hengitys, sydämen lyönti tiheys.

* Aivokammiot ovat tuottamansa aivo-selkäydinnesteen eli likvorin täyttämiä onteloita aivojen sisällä. Isoaivopuoliskojen sisällä sijaitsevat vasen ja oikea sivukammio ja ne ovat yhteydessä kolmanteen aivokammioon, joka sijaitsee väliaivojen alueella. Kolmas aivokammio on puolestaan yhteydessä aivonesteviemärin välityksellä ydinjatkeen sisällä sijaitsevaan neljänteen aivokammioon, joka jatkuu selkäytimen keskuskanavana. Kolmannesta aivokammiosta likvori kulkee myös kolmen pienen aukon kautta lukinkalvononteloon, josta se jatkaa kovan aivokalvon lehtien välissä oleviin suurin laskimoihin eli aivoveriviemäreihin araknoidaalivillusten kautta.

Aivot voidaan jakaa myös kahteen osaan: vasempaan aivolohkoon ja oikeaan aivolohkoon. Monissa tutkimuksissa ollaan havaittu että vasemmalla aivopuoliskolla ihminen käsittelee matemaattista, rationaallista ja liiketoimintaan liittyvää tietoa. Oikea puoli käsittelee lähinnä emotionaallista ja luovaa tietoa. se kumpi hallitsee tiedon prosessointia on kiinni ihmisestä itsestään.


Selkäydin

Selkäydin sijaitsee ihmisellä, myös muilla selkärankaisilla, selkärangan sisässä. Selkäytimen poikkileikkaus muistuttaa hyvin paljon perhosta. Selkäranka koordinoi käskyjä kehon eri osiin jotka se on saanut aivoilta.


Keskushermosto

Keskushermosto eli sentriaalinen hermosto, on ihmistoiminnan ydin. Keskushermostoon kuuluvat selkäydin ja aivot. Aivoissa käsitellään lähes kaikkia tietoa jota ne saavat ympäristöstään. Selkäydin käsittelee lähinnä vaistonvaraisuuteen liittyviä asioita, esimerkiksi refleksit. Jos refleksit käsiteltäisiin aivoissa tiedon analysointiin ja uuden käskyn antoon menisi liian kauan aikaa.

Esimerkiksi: Jos ihmisen kaikkea toimintaa säätelisi aivot, ja olet kuuman hellan lähellä, ihmisen käsi palaisi ennen kuin ihminen huomaisi sitä. Kun selkäydin käsittelee tiedon tietoa ei tulkita mitenkään vaan käsi sirtyy heti pois. Selkäydin koordinoi aivojen antamia käskyjä eteenpäin.


Sairauksia

* Aivokasvain
* tanssitauti
* Ataksia
* Dementia
* Anenkefalia
* Päänsärky
* Epilepsia

Ruoansulatuselimistö

Ruoansulatus eli digestio huolehtii ravinnon pilkkoutumisesta pienemmiksi ja näin antaa ne muotoon jota solut voivat käyttää. Hiilihydraatit pilkkoutuvat yksinkertaisiksi sokereiksi (ennen kaikkea rypälesokeriksi eli glukoosiksi), jotka ovat solujen tärkein energianlähde. Proteiinit eli valkuaisaineet hajoavat aminohapoiksi, jotka puolestaan käytetään elimistön rakennusaineiksi. Rasvat kulkeutuvat soluihin rasvahapoiksi ja glyseroliksi pilkkoutuneina. Sitten nämä aineosat yhdistyvät uudelleen ja rasva käytetään joko solujen rakennusaineeksi tai se jää ravintovarastoksi rasvasoluihin. Ravinnon käsittely tapahtuu ruoansulatuskanavassa. Lukuun ottamatta niitä elimiä joiden kautta ravinto kulkee suusta suoliston loppuun asti, ruoansulatuselimistöön kuuluu joukko ruoansulatusrauhasia, kuten sylkirauhaset, mahanesterauhaset, suolinesterauhaset, haima ja maksa, jotka erittävät ruoansulatusnesteitä. Nämä sisältävät entsyymejä, joiden avulla ravinnon pilkkoutuminen käyttökelpoiseen muotoon tapahtuu nopeasti. Ruoansulatuselimistö alkaa suusta ja päättyy peräsuoleen:

Suu

Suussa hampaat hajottaa ruoan mekaanisesti pieniksi osiksi. Suun sylkirauhaset erittävät nestettä joka kiinteyttää murskatun aineksen, jotta se olisi helpommin liikutettavissa suusta mahalaukkuun. Suusta ruoka siirtyy nielun kautta ruokatorveen ja edelleen mahalaukkuun.


Mahalaukku

Mahalaukku on koko ruoansulatusjärjestelmän keskus, siellä tapahtuu ensimmäinen kemiallinen pilkontavaihe. Mahalaukussa on hyvin hapanta suolahappoa ja pepsiiniä. Pepsiini huolehtii proteiinien pilkkomisesta. Mahalaukun tilavuus on, ihmisestä riippuen, noin 1,5 litraa.

Mahalaukun seinämät liikkuvat lähes koko ajan. Autonominen eli tahdosta riippumaton hermosto säätelee näitä liikkeitä. Vagushermo, joka kulkee suoraan aivoista mahalaukkuun välittää impulsseja eli herätteitä mahalaukun lihaksille. Lihakset supistuvat aaltomaisesti, aallot leviävät mahalaukun yläosista sen alaosiin. Ensimmäiset supistukset alkavat, kun mahalaukku on aterian jälkeen tyhjentynyt kaikesta ravinnosta. Vatsan ”kurina” johtuu pitkään tyhjillään olleen mahalaukun voimakkaasta supistuksesta. Ruokailu lopettaa supistukset. Se johtuu nielun ja ruokatorven heijasteista eli reflekseistä, joiden vaikutuksesta mahalaukun lihakset rentoutuvat. Sen ansiosta mahalaukku voi laajentua ja ottaa vastaan ravintoa.

Mahalaukun sisäpintaa verhoaa ohut limakalvo. Limakalvo on erityisen tärkeä ruoansulatuksen kannalta. Limakalvossa on nimittäin erilaisia rauhasia, jotka erittävät mahanestettä. Normaalisti mahanestettä syntyy 2–3 litraa päivässä. Limakalvon rauhasissa on erilaisia soluja, jotka valmistavat erilaisia limoja ja eritteitä mahanesteeseen. Rauhasten niin kutsutut parietaalisolut muodostavat suolahappoa. Nämä solut ovat pääosin pienellä alueella mahalaukun alaosassa.

Mahalaukun tuottama mahaneste on tarpeellinen. Sen vaikutuksesta ruoka saadaan oikeaan kiinteyteen ja sen avulla elimistö pystyy hajottamaan ravinnon valkuaisaineet. Mahanesteessä on muun muassa vettä, entsyymejä, suolahappoa, suolaa ym. Entsyymit pystyvät pilkkomaan ruoan ravintoaineita elimistön käytettäviksi. Pepsiini on hyvin tärkeä entsyymi. Se muodostuu pepsinogeenistä, jota on mahanesteessä. Muuttuakseen pepsiiniksi se kuitenkin vaatii suolahappoa. Vasta mahanesteen suolahapon vaikutuksesta voi syntyä pepsiiniä. Pepsiini hajottaa ruoan valkuaisaineita. Elimistö ei kykene käyttämään hyväkseen ruoan ravintoaineita ennen kuin niitä on esikäsitelty. Pepsiinin tehtävänä on pilkkoa valkuaisaineet sellaisiksi aineiksi, jotka voivat imeytyä suolesta. Sitten nämä aineet kuljetetaan elimistön eri osiin ja käytetään rakennusaineiksi ja energiaksi.

Pepsiinin muodostamiseen tarvittava suolahappo on hyvin väkevää ja hapanta. Siksi suolahappo tuhoaa ruoan bakteereita ja muita mikro-organismeja. Sen vuoksi mahalaukun ja ohutsuolen yläosan sisältö melko steriiliä. Mahanesteen eritystä säätelee mm. aivojen autonominen, tahdosta riippumaton hermosto. Myös hormonit säätelevät mahanesteen eritystä. Veren hormonit vaikuttavat sekä mahanesteen muodostumiseen että mahalaukun liikkeisiin ja supistuksiin. Gastriinihormonilla on suuri merkitys suolahapon synnyssä.


Haima

Haima on noin sata grammaa painava rauhanen Se sijaitsee vatsaontelossa takimmaisena. Haiman paksumpi pää sijaitsee oikealla puolella pohjukaissuolen mutkassa ja ohuempi pää lähellä pernan porttia. Haima voidaan jakaa kahteen osaan, eksokriiniseen osaan joka toimii ruuoansulatuselimenä. Toinen huomattavasti pienmpi osa haimasta on endokriininen osa. Tämä osa sijaitsee ns. Langerhansin saarekkeessa. endokriinen osa tuottaa insuliinia ja glukagonia.


Sappirakko

Sappirakko on pieni elin, joka on kiinnittynyt maksaan. Sappirakon tilavuus on noin 50 ml, mutta se pystyy varastoimaan maksasappea jopa 20 kertaa enemmän. Sappea erittyy maksasta ja sappi kulkee erikoistuneita sappijohtimia pitkin sappirakkoon. Sappirakosta sappineste jatkaa matkaansa ohutsuoleen ison pohjukkaissuolinystyn kohdalle sappitiehyitä pitkin. Sapen eritystä kiihdyttävät parasympaattinen hermosto sekä sekretiini. Sapen tehtävänä on hajottaa rasvat pieniksi pisaroiksi, jotta ruoansulatusentsyymit pääsevät vaikuttamaan niihin. Sappi koostuu kolesterolista, sappisuoloista ja sappiväriaineista. Kolesteroli osallistuu sappisuolojen valmistukseen.Liiallinen kolesteroli aiheuttaa sappikiviä jotka estävät sapen pääsyn pohjukaissuoleen. Sappisuolat mahdollistavat rasvojen imeytymisen siten, että ne muodostavat ohutsuolessa pieniä pallosia, joiden sisään ravintoaineen rasvahapot kulkeutuvat.


Maksa

Maksalla on useita toimintoja, tärkein toiminto maksassa on erilaisten myrkkyjen pilkkominen, esim. alkoholin. Maksa valmistaa sappihappoja ja pilkkoo hormoneita ja myrkkyjä. Lisäksi maksa varastoi verta, glykogeenia, vitamiineja ja rautaa.

Maksan yläpinta on kupera ja alapinta lievästi kovera. Maksan verenkierto on muista elimistä poikkeavaa, sillä siihen tulee normaalisti maksavaltimoa pitkin hapekasta verta kudosten käyttöön ja siitä lähtee kolme lyhyttä maksalaskimoa, jotka yhtyvät alaonttolaskimoon ja vievät verta kohti sydäntä. Näiden lisäksi maksaan saapuu porttilaskimo, joka on jo luovuttanut happensa ruuansulatuskanavalle. Porttilaskimojärjestelmä tuo veren suolistosta ja ravinnosta imeytyneet aineet ensimmäiseksi maksaan. Tästä johtuen maksalla on useita toimintoja.

Sikiöllä maksa toimii punasolujen valmistajana, muutoin punasolut valmistuvat luuytimissä.


Suolisto

Suolisto alkaa mahalaukun tyvestä josta alkaa pohjukaissuoli. Pohjukaissuoli on osa ohutsuolta, mutta se on 20–30 cm pitkä osa ohutsuolen alusta. Pohjukaissuoli on hapan, koska sinne laskevat mahanesteen takia. Mahaneste pilkkoo ravintoa. Pohjukaissuolessa on erityisiä pohjukaissuolirauhasia jotka erittävät aineita. Rauhasten erittämä aine suojaa suolen limakalvoa. Puolessavälissä pohjukaissuolta mahasta tullut hapan ruokasula neutraloituu sapen ja haimanesteen vaikutuksesta.

Pohjukaissuolen seinämässä on neljä kerrosta: limakalvo, limakalvon alainen kerros, lihaskerros ja sidekudoksinen ulkokerros.

* Limakalvo on poimuttunut koko ohutsuolen alueella nukkalisäkkeiksi, jotka lisäävät pilkottujen ravintoaineiden imeytymispinta-alaa. Limakalvon pintasolut erittävät limaa, ruuansulatusentsyymejä ja hormoneja.
* Limakalvon alaisessa kerroksessa on runsaasti verisuonia, imukeräsiä ja hermoja.
* Lihaskerros on muodostunut sileistä lihaksista ja siinä sisinnä on rengasmaisesti ja uloinna pitkittäisesti järjestäytyneitä lihaksia. Lihaskerros vastaa ohutsuolen kanavan liikkeistä.

Ohutsuoli on ihmisruumiin pisin suoli, 3–5 metriä pitkä. Ohutsuoli voidaan jakaa osiin: pohjukaissuoleksi, tyhjäsuoleksi ja sykkyräsuoleksi. Suurin osa ravinteista imeytyy jo ohutsuolessa joten sen merkitys on kaikein tärkein. Ohutsuoli päättyy umpisuoleen.

Ohutsuolen seinämässä on monta kerrosta. Uloin kerros koostuu lihassyistä, joista uloimmat ovat pitkittäinsuuntaisia ja sisemmät rengasmaisia. Niiden sisäpuolella on hermoja, verisuonia, rasvaa ja löyhää sidekudosta sisältävä kerros. Sisempänä on ohut limakalvon lihaskerros ja loput limakalvot. Limakalvo on voimakkaasti poimuttunut, minkä johdosta suolen sisäpinta on pinta-alaltaan paljon suurempi kuin ulkopinta. Laaja pinta-ala on tarpeen, jotta mahdollisimman paljon suolen läpi kulkevasta ruoan ravintoaineista voisi imeytyä elimistöön. Limakalvossa on useita miljoonia pieniä ulokkeita, joita kutsutaan nukkalisäkkeiksi eli villuksiksi.

Ohutsuolen limakalvossa on runsaasti imukudosta, joka poistaa suolesta bakteereja ja muita haitallisia aineita. Erityisen paljon imukudosta on sykkyräsuolen loppupäässä. Limakalvossa on myös muita soluja, jotka erittävät limaa, hormoneja ja muita suolen toimintaan vaikuttavia aineita. Koska ohutsuolen läpi kulkee paljon ruokaa päivittäin, ovat suolen seinämän solut kovassa kulutuksessa. Solujen täytyykin uusiutua jatkuvasti. Uusia soluja muodostuu limakalvon pohjaosissa, joista ne työntyvät pintaa kohti korvatakseen vanhan solut, jotka irtoavat ja tuhoutuvat.

Paksusuoli on noin 2 metriä pitkä suoli ja on ohutsuolta paksumpi. Ohutsuolen tavoin paksusuoli voidaan jakaa kolmeen osaan: umpisuoleen, varsinaiseen paksusuoleen eli koolon ja peräsuoleen. Suolen tehtävä on ottaa suolessa olevasta ruuasta nestettä ja suoloja. Mikäli paksusuoli ei toimi kunnolla se ei pysty ottamaan ruoasta vettä ja uloste on nestemäistä, ripulia. Paksusuolen sisäpinnalla on runsaasti bakteereja, jotka ovat elin tärkeitä ihmiselle. Bakteerit hajottavat ainesta ja tuottavat K-vitamiinia. Materiaalin jota elimistö ei tarvitse enää poistuu kehosta paksusuolen kautta peräsuoleen ja siitä eteenpäin peräaukkolle.


Sairauksia

* Mahahaava
* Mahalaukun umpi
* Vatsasyöpä
* Diabetes
* Sappikivet
* Paksusuolen syöpä
* Maksasyöpä
* Haimasyöpä

Ihmisen anatomia on anatomian erikoistunut ala. Ihmisen anatomiassa tutkitaan ihmisen rakennetta. Ihminen on rakenteeltaan hyvin samankaltainen kuin muutkin selkärankaiset nisäkkäät.

Ihmisen rakenteen perusluokkana voidaan pitää solua. Ihmisessä on monia erilaisiin käyttötarkoituksiin keskittyneitä soluja kuten sukusoluja, hermosoluja, lihassoluja. Solut rakentavat yleensä kudoksen. Kudostyyppejä on monia, jotka rakentuvat vain yhdestä solutyypistä, esimerkiksi lihassolut rakentavat lihaskudoksen. Erilaisten solujen rakentamat kudokset luovat yhtenäisen elimen, esimerkiksi lihaskudos, hermokudos ja muut kudokset rakentavat sydämen. Useat elimet vastaavasti rakentavat elimistöjä, joilla kullakin on oma tehtävä eliössä. Yleensä yksi elimistö vastaa monista tapahtumista kehossa, elimistöjen pitää pystyä yhteistoimintaan jotta eliö pystyisi elämään. Eräs ihmisen elimistö on verenkierto.

Ihmisen anatomia tunnettiin jo 1600 eaa., josta on viitteitä egyptiläisten papyruskirjoituksista. 1600 eaa. tunnettiin jo sydän, maksa, perna, munuaiset, kohtu ja virtsarakko.

Hippokrates oli merkittävä anatomian ja lääketieteen kehittäjä. Hippokrates ymmärsi lihasten ja luiden välisen yhteistyön ja liitti sen ihmisen kykyyn liikkua. Hippokrates antoi myös monille elimille selityksen niiden toiminnasta. Herophilos ja Erasistratus olivat ensimmäisiä jotka tutkivat ja paloittelivat ihmisruumita ja laajensivat tietämystä kuoleiden ruumiin avauksilla.

Leonardo da Vinci teki monia suuria löytöjä anatomiassa. Da Vincin sanotaan viettäneen öitä tutkien ruumiita ja yrittäen hahmotella ihmiskehon toimintaa. Da Vinci muun muassa huomasi sen että kuva jonka silmä näkee on ylösalaisin verkkokalvolla.


Verenkiertoelimistö

Ihmisen verenkiertoelimistön keskus on sydän, joka sijaitsee rintakehässä hiukan vasemmalla puolella. Ihmisen sydän on massaltaan 200–400 grammaa ja usein nyrkkisääntönä sanotaan sydämen olevan puristetun nyrkin kokoinen. Ihmisen verenkierto on "täydellinen". Täydellisessä verenkierrossa vähä- ja runsashappinen veri eivät pääse sekoittumaan toisiinsa. Ihmisen verenkierto voidaan jakaa kahteen tyyppiin: suureen verenkiertoon ja pieneen verenkiertoon.

Arkikielessä verenkierrolla tarkoitetaan juuri suurta verenkiertoa. Suuressa verenkierrossa sydän pumppaa verta valtimoon josta veri kulkeutuu hiusverisuoniin. Ja lähtee takaisin laskimoita pitkin sydämeen. Pienessä verenkierrossa sydämen oikea kammio pumppaa hiilidioksidipitoisen veren keuhkoihin, jossa verisolut vaihtavat sisältämänsä hiilidioksidin happeen. Keuhkoista hapekas veri palaa keuhkolaskimoa pitkin sydämen vasempaan eteiseen.


Sydän

Sydän on jakautunut neljään onteloon; oikeaan ja vasempaan eteiseen sekä oikeaan ja vasempaan kammioon. Sydämeen tullessaan veri saapuu aina ensin eteiseen, josta se kulkeutuu läppien ohi saman puolen kammioon ja sieltä edelleen takaisin verenkiertoon. Veri tulee sydämeen aina laskimoita eli veenoja pitkin ja lähtee valtimoita eli arterioita pitkin. Eteisen vaikutus pumppaustyöskentelyssä on melko pieni, sillä normaalioloissa veri valuu suoraan suonista kammioon pysähtymättä juurikaan eteisessä. Vain rasituksessa eteisten pumppaustoiminnalla on merkitystä.

Sydämessä on neljä läppää, joista kaksi on eteisten ja kammioiden välissä (eteis-kammioläpät) sekä kaksi kammioiden ja valtimoiden välissä (kammio-valtimoläpät). Eteis-kammioläppiä kutsutaan myös purjeläpiksi, koska niiden liuskan ovat leveitä purjeita. Liuskoihin kiinnittyvät jänteet ovat kiinni kammioiden sisäseinämien nystylihaksissa, jotka supistuvat samalla kun muukin sydänlihas supistuu estäen läppiä kierähtämästä nurin. Oikea eteis-kammioläppä (trikuspidaaliläppä) on kolmiliuskainen, vasen eteis-kammioläppä (bikuspidaaliläppä eli mitraaliläppä eli hiippaläppä) on kaksiliuskainen. Kammio-valtimoläpät ovat taskun muotoisia ja ne kiinnittyvät aivan valtimoiden tyveen. Läpät sallivat veren virtauksen kammioista valtimoihin, mutta kun paine laskee liian alhaiseksi ja veri alkaa virrata takaisinpäin läpät sulkeutuvat. Aortan tyveen liittyvä läppä on aorttaläppä. Keuhkovaltimorungon tyveen liittyvä läppä on keuhkovaltimoläppä. Kaikkien sydänläppien toiminta on passiivista.

Sydämessä on verisuonia, niitä kutsutaan sepelvaltimoiksi. Sepelvaltimoiden tehtävänä on turvata sydämen solujen hapen ja ravinteiden saanti. Sepelvaltimot haaroittuvat suoraan aortasta. Ihmisellä on yleensä kaksi pääsepelvaltimoa: oikea ja vasen. Oikean sepelvaltimon päähaara kiertyy eteis-kammiovälissä oikealle sydämen taakse. Vasemman sepelvaltimon toinen päähaara kulkee alaspäin kammioiden väliseinämän kohdalla ja toinen kiertyy eteis-kammiovälissä vasemmalle sydämen taakse. Osa sepelvaltimoiden verestä kulkee takaisin sydämen eteisiin erityisiä pikkulaskimoita myöten. Vasemman sepelvaltimon verenkierto hidastuu ja saattaa jopa pysähtyä sydämen supistumisen aikana tapahtuvan paineen nousun vuoksi. Oikeassa sepelvaltimossa veri kiertää koko ajan normaalisti.

Sydämessä on sepelvaltimoiden lisäksi sepellaskimoita. Ne ovat laskimoita jotka alkavat sydänlihaksesta ja laskevat veren oikeanpuoleiseen eteiseen.

Suomessa hyvin yleinen sepelvaltimotauti johtuu sepelvaltimossa tapahtuvasta häiriöstä joka estää verenkierron sepelvaltimoissa. Hyvin suuri riski sairastua sepelvaltimotautiin on etenkin diabeetikoilla, tupakoitsijoilla ja henkilöillä joilla on taipumus korkeaan kolesteroliin.


Verisuonisto

Ihmisen verisuonet jaotellaan kahteen ryhmään; valtimoihin ja laskimoihin. Laskimot tuovat hiilidioksidipitoista verta ruumiin eri osista sydämeen. Valtimot vievät vähähiilidioksidista verta ruumiin eri osiin, josta ne palautuvat takaisin sydämeen laskimoita pitkin. Poikkeuksena ovat keuhkovaltimot, ne kuljettavat hiilidioksidipitoisen veren sydämestä keuhkoihin. Ihmiskehon päävaltimo on aortta, joka on samalla paksuin verisuoni.

Valtimoiden seinämät ovat huomattavasti paksumpia kuin laskimoiden, syynä on valtimoissa oleva korkea paine. Valtimoissa veri kulkee puhtaasti paineen avulla, mutta laskimoissa paine ei riitä ja laskimoissa on erilliset läpät joiden avulla veri kiertää takaisin sydämeen.


Veri

Veri on nestemäistä kudosta, jonka tarkoituksena on liikuttaa happea, hiilidioksidia ja ravintoa ruumiin eri osiin. Veri koostuu verisoluista, verisoluja ovat: punasolut, valkosolut ja verihiutaleet. Verisolujen lisäksi verestä 55% on plasmaa. Ihmiskehossa verta on n. 5 litraa.

* Punasolut eli erytrosyytit, kuljettavat happea, hiilidioksidia ja ravintoa. Se on tumaton, muodoltaan litteä, kaksoiskovera kiekkomainen solu. Punasolu on kaikkein yleisin verisolu, sen pienen rakenteen ansiosta. Kolmasosa punasolusta on hemoglobiinia, joka antaa solulle punaisen värin. Punasoluja syntyy pääasiassa luuytimissä. Ensimmäisenä punasolun löysi hollantilainen Jan Swammerdam vuonna 1658.

* Valkosolut eli leukosyytit, ovat osa ihmisen immuunijärjestelmää ja torjuvat tartuntatauteja. Valkosoluja voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin: Monosyytit, Granulosyytit ja Lymfosyytit. Vaikka valkosolut torjuvat tauteja, aiheuttavat ne myös itse tauteja. Valkosolujen hallitsemattomasta lisääntymisestä johtuvia syöpiä ovat leukemia ja lymfooma

* Verihiutaleet eli trombosyytit, huolehtivat veren hyytymisestä. Verihiutaleet syntyvät luuytimessä esiasteistaan (megakaryosyyteistä). Verihiutaleet ovat tumattomia solukalvon ympäröimiä soluliman kappaleita. Verihiutaleiden vähäisyys (trombosytopenia) ilmenee verenvuototaipumuksena.

* Veriplasma on veren osa joka ei koostu soluista, veriplasma on pääasiassa vettä, mutta plasmassa on myös valkuaisaineita, suoloja ja glukoosia.

Ihmisen veri voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin punasolujen ominasiuuksien perusteella. Luokitteluun käytetään ns. ABO-järjestelmää. Järjestelmä on perustettu koska huomattiin että verensiirrossa kuoli useita ihmisiä. Tietylle veriryhmälle kelpaa vain tietyt veriryhmät. Suomessa yleisin veriryhmä on A, mutta maailmalla yleisin on O-ryhmä.

Rintojen tuntoherkkyyteen ei seksologiassa ole pahemmin paneuduttu. Yleinen olettamus on, että naisten rinnat ovat huomattavasti herkemmät kuin miesten. Seksuaalisessa kanssakäymisessä pääasiassa mies hyväilee, tai lähinnä kourii, naisen rintoja. Hyvin harvoin heteroseksuaalisessa aktissa nainen stimuloi miehen rintoja. Osittain tämä johtuu tietämättömyydestä, mutta myös homofobiasta. Erittäin usein heteromiehet nimittäin yhdistävät miehen rintojen hyväilyn homoseksuaalisuuteen kuuluvaksi kanssakäymiseksi.


Kinsey sen jo tiesi

Legendaarinen Alfred Kinsey mainitsi kirjassaan Naisen sukupuolinen käyttäytyminen (Valo-Kirjat 1954), että miehen ja naisen rinnat voivat olla herkkätuntoisempia kuin muut ruumiinosat. Kinseyn mukaan naisen rintojen suuremman koon takia niiden reaktiot ovat huomattavasti tunnetumpia kuin miesten. Kinseyn suorittaman tutkimuksen perusteella peräti 99 prosentilla miehistä on tapana kosketella naisen rintoja. 93 prosenttia miehistä tekee sitä seksuaalisen stimulaation aikaansaamiseksi.

Kinseyn mukaan naisen rintojen hyväily kiihottaa kyllä miestä, mutta hyvin harvoin suuremmin naista. Kinseyn tutkimuksen perusteella vain harva nainen saa orgasmin rintojen hyväilyn kautta. Tutkimusten perusteella osa naisista todellakin kiihottuu orgasmiin asti, kun heidän rintojaan hyväillään. Toisaalta on naisia, jotka eivät pidä lainkaan siitä, että heidän rintojaan kosketellaan. Pääosin tämä varmasti johtuu tavasta, jolla mies naisen rintoja käsittelee.

Kinseyn tutkimuksen perusteella vain hyvin harva nainen yrittää stimuloida miehen rintoja seksuaalisen kanssakäymisen aikana. Kinseyn mukaan syynä on pääosin se, että naiset eivät ymmärrä miehen rintojen erogeenisyyttä. Kinsey kuitenkin huomauttaa, että muutamat miehet saavat jopa orgasmin/orgasmeja rintojen hyväilyn kautta.


Rintojen seksuaalinen reaktio

Miehen rinnoissa ei tapahdu seksuaalisen kiihottumisen aikana muuta kuin nännien jäykistymistä. Arvioidaan, että nännien jäykistymistä esiintyy 50–60 prosentilla miehistä. Nännien erektio katoaa orgasmin jälkeen.

Naisilla kiihottumisvaiheen aikana nännit jäykistyvät, suonikuviot korostuvat ja laajentuvat, rintojen koko lisääntyy ja nännipihat paisuvat. Tasannevaiheessa nännit ja nännipihat paisuvat ja rintojen koko lisääntyy entisestään. Orgasmivaiheessa rinnoissa ei tapahdu havaittavia muutoksia. Laukeamisvaiheessa nännipihat kutistuvat nopeasti ja nännien erektio laukeaa. Rintojen koko pienenee hiljalleen ja suonikuviot palaavat ennalleen.
Rintojen tuntoherkkyys tutkitusti

Yhdysvaltalaiset tutkijat Roy Levin ja Cindy Meston päättivät vihdoinkin ottaa selvää, kuinka herkät naisten ja miesten rinnat oikeasti ovat ja mikä on niiden merkitys seksuaalisessa kanssakäymisessä ja nautinnossa. Tutkimukseen osallistui 148 miestä ja 153 naista. Iältään he olivat 17–29-vuotiaita.

Levinin ja Mestonin tutkimuksessa 81,5 prosenttia naisista ilmoitti, että rintojen ja nännien stimulaatio vaikuttaa heidän seksuaaliseen kiihottumiseensa. 78,2 prosenttia naisista on sitä mieltä, että rintojen hyväily lisää heidän kiihottumisen tilaansa, mikäli he ovat kyseisellä hetkellä jo ennestään seksuaalisesti kiihottuneita. Ainoastaan 7,2 prosenttia naisista on sitä mieltä, että rintojen hyväily itse asiassa laskee heidän kiihottumistasoaan. Levinin ja Mestonin tutkimuksen mukaan 59,1 prosenttia naisista pyytää aktiivisesti miestä stimuloimaan rintojaan seksuaalisen kanssakäymisen aikana. 37,7 prosenttia naisista haluaisi, että miehet hyväilisivät heidän rintojaan, mutta ovat liian ujoja pyytääkseen sitä.

Vastaavasti 51,7 prosenttia miehistä ilmoitti, että nännien stimulaatio vaikuttaa heidän kiihottumisensa tilaan. 39 prosenttia miehistä myöntää, että he kokevat nänniensä hyväilyn erittäin miellyttävänä ja kiihottumista lisäävänä. Ainoastaan 17,1 prosenttia miehistä on pyytänyt, että naiset hyväilevät heidän nännejään. 7,5 prosenttia miehistä kokee, että rintojen stimulointi laskee heidän kiihottumistaan. Tämä luku on siis lähes sama miehillä ja naisilla. Tämän tutkimuksen perusteella voimme kuitenkin todeta, että miesten nännit ovat suhteelliset erogeeniset. Robinsonin ja Shortin mukaan naisten nännien erogeenisyys lisääntyy puberteetin jälkeen, jonka johdosta ne ovat herkemmät kuin miesten nännit. Miesten nännien tuntoherkkyyttä ei kuitenkaan kannata aliarvioida.


Lähteet: Kinsey, A., Pomeroy, W. & Martin, C. (1948). Sexual Behavior In The Human Male.

Kinsey, A., Pomeroy, W., Martin, C. & Gebhard, P. (1954). Naisen sukupuolinen käyttäytyminen.

Levin, R & Meston, C. (2006). Nipple/Breast Stimulation and Sexual Arousal in Young Men and Women.

Masters, W. & Johnson, V. (1967). Raportti ihmisen seksuaalisesta reaktiosta.

Vuonna 1972 American Medical Association (AMA) ilmoitti virallisesti masturboinnin olevan harmitonta. Ehkä moinen ilmoitus oli kuitenkin hiukan liian aikaista. Satuin nimittäin juuri lukemaan Mitchell McNiffin artikkelin masturboinnista ja kaljuuntumisesta.


Miehet masturboivat hiuksetkin päästään

McNiffin mukaan nykyisin on vahva näyttö siitä, että dihydrotestosteroni (DHT) vaikuttaa suoraan miesten kaljuuntumiseen. McNiff huomauttaa, että DHT:n tuotantoon vastaavasti vaikuttavat masturbointi ja muu seksikäyttäytyminen. McNiff vetää tästä sen johtopäätöksen, että kaljuuntuminen ja masturbointi ovat siis selvästi yhteydessä toisiinsa.

Mikäli katsotaan masturbointilukuja, niin tutkimusten perusteella miehet masturboivat naisia huomattavasti useammin. Toisaalta kaljuuntuminen vaivaa pääasiassa miehiä, joten kyllähän McNiffin väittämässä tällöin jotain logiikkaa on.

McNiffin mukaan masturboinnin johdosta testosteronia muuttuu suurissa määrin dihydrotestosteroniksi. Korkeat DHT-tasot aiheuttavat kaljuuntumista ja mahdollisesti myös eturauhasen liikakasvua. Vältä siis liiallista itsesi hyväilemistä, mikäli haluat pitää hiukset päässäsi!


Hoitokeinoja hiusten säilyttämiseksi

Jos olet jo pitkään harrastanut hiuksia tuhoavaa masturbointia, on sinun välittömästi aloitettava tehokas hoitokuuri. Siis tietenkin vain siinä tapauksessa, että haluat jatkossa pitää hiukset päässäsi. Jos taas haluat tulevaisuudessa säästää parturimaksuissa, niin voit toki nauttia masturboinnista sydämesi kyllyydestä.

Vanha perinteinen hoitokeino masturbaatioon on kylmä vesi. Vesi taltuttaa kuohahtelevan mielen ja toisaalta vahvistaa onanian lamauttamia elimiä. Vettä pitää käyttää ennen kaikkea siten, että veri ajautuu sukupuolielimistä muihin ruumiin osiin. Parhaiten tähän soveltuvat kylmät jalkakylvyt tai 5–15 sekuntia kestävät istumakylvyt. Yön ajaksi peniksen ympärille voidaan asettaa esimerkiksi kylmä side. Erityisen hyvä teho saadaan, kun kankaan sisälle laitetaan jääpaloja. Vanha totuushan on, että kylmä kangistaa.

Mikäli kylmä vesi ei tunnu kiehtovalle ajatukselle, niin silloin kannattaa harkita fyysistä aktiviteettia. Fyysinen aktiivisuus kun ajaa veren pois sukuelinten seudulta. Vanhoja perinteisiä liikuntamuotoja ovat kävely ja voimistelu. Mikään pieni kävelylenkki ei piisaa, vaan reipasta kävelyä pitää harrastaa kaksi tuntia. Myös ruumiillinen työ on suositeltavaa. Esimerkiksi veisto, puunsahaus, kaivaminen tai puutarhatyöt ovat sopia työmuotoja.

McNiff neuvoo välttämään punaista lihaa ja suosimaan sen sijaan kalaa ja kanaa. Hänen mukaansa masturbointia harrastavan tulisi syödä myös paljon pähkinöitä ja soijapapua. Niistä kun saa L-arginiini -nimistä aminohappoa ja isoflavonoideja, jotka hidastavat hiustenlähtöä. Vihanneksista ja monivitamiinipillereistä saattaa myös olla apua. McNiffin mukaan erityisen tärkeitä ovat C-, E- ja A-vitamiini.


Ei huolta

Mikäli joku alkoi aidosti huolestua hiuskuontalonsa puolesta, voin sanoa, ettei mitään todellista hätää ole. Eivät ne hiukset sieltä päästä masturboimalla lähde, jollei sitten tyydytä itseään kiskomalla hiuksia päästään. Missään tutkimuksessa ei nimittäin ole huomattu yhteyksiä masturboinnin ja hiustenlähdön välillä. Vuodelta 1962 löytyi kyllä artikkeli, jossa eräs mies oli huolissaan siitä, että masturboinnin jälkeen hän oli selvästi kaljuuntunut ja silmien ympärille oli tullut mustat renkaat. Artikkelissa kuitenkin tuli esille, ettei masturbaatio voi aiheuttaa kaljuuntumista ja silmänympärysten mustumista. McNiff on siis vetänyt hiukan liian suoria johtopäätöksiä DHT:n, masturboinnin ja hiustenlähdön välillä. Tekevälle tietysti sattuu.