IRC-Galleria

Äitienpäivänä veimme äidille kahvia sänkyyn ja kukkakimppukin kerättiin, viimeisinä vuosina lähetin vähintään tekstiviestin.
Kaksi vuotta sitten oli elämäni ainoa vuosi jolloin ei äitienpäivää ollut.
Viime vuonna vietin itse ensimmäistä kertaa äitienpäivää äitinä ja tänä vuonna olenkin jo kahden pojan äiti.

Kuitenkin sellainen tyhjä kolo, ontto olo tuntuu rinnassa. Vaikka saisin sata lasta niin he eivät voi täyttää sitä tyhjiötä jonka oma äiti jätti.
Mielessä risteilee ajatuksia ja muistoja, miten vietimme viimeisiä äitienpäiviä? Emme varmaan mitenkään. Jos olisin tiennyt... jo olisin tiennyt... niin, turhaa jossittelua.
Joskus, todennäköisesti aina on parempi olla tietämättä elämää liiaksi eteenpäin. Se lisää ja tuottaa tuskaa, pilaa ne hetket kun voisi elää onnellisena siitä mitä sillähetkellä saa kokea.

Ajatellaan vaikka tilannetta että näkisin vuoden eteenpäin.
Mitä haluaisin tietää silloin olevan? En ainakaan haluaisi tietää että joku läheiseni on poissa, en haluaisi tietää että joku on sairastunut. En sitä että jotain muuta menee pieleen. Sitä vain pelkäisi ja odottaisi, pudottaisi pohjan kaikelta. Pahimmillaan aiheuttaisi pakokauhua tai mielenterveyden menetyksen.

Toivon ettei minun tarvitse kohdata yhtään äitienpäivää jota en saa viettää.
Haluaisin pitää pojat aina lähelläni, silloinkin kun he ovat isoja. Ehkä he jotenkin muistavat minua silloinkin, lähettävät edes pienen viestin siitä että muistavat. Silloin voisin tuntea onnistuneeni jossain. Äitiys koostuu pienistä murusista, mutta oleellisin niistä on rakkaus ja kyky ilmentää sitä niin että voi siirtää saamansa hyvä eteenpäin.