IRC-Galleria

...voin vielä luoda jotain.
Nyt sanat eivät vain tule. Vielä syksyllä yritin, mutta kun pahin tuska oli mennyt huomasin niiden olevan tyhjiä. Tekstin on synnyttävä tunteesta johon voi lähinnä ahdistus tai yksinäisyydentunne pakottaa.

Kun enää jäljellä oli suru, ei se riittänyt tuomaan minulle inspiraatiota.
Severin kuoltua teki vain lähinnä mieli huutaa kirosanoja kylmään talviyöhön, mutta niiden päivien jälkeen olin liian väsynyt.
Vieläkin hävettää että nukuin sinä yönä. Jos olisin tiennyt olisin viettänyt jokaisen viimeisen hetken ruunan luona. On käsittämätöntä miten jokin suuri hengittävä ja elämää täynnä oleva kokonaisuus vain lakkaa. Kuolee pois. Enkä minä voinut sille mitään. Painoin viimeisen kerran otsani valkeaa tähteä vasten, katsoin vielä kerran klinikan karsinan nurkkaan ja kävelin pois. Musertava tyhjyys. Tunsin itseni tosi pieneksi klinikan leveillä käytävillä. Likainen tukka mytyssä ponnarilla, aamukiireessä pois silmiltä sitaistuna. Koko päivän päällä olleet paskaiset tallihaalarit joita en tajunnut vaihtaa kun paniikissa lastasin viimeisillä voimillaan huojuvaa hevosta kotona.

Soitin ensin isälle kun pääsimme autoon ja liikkeelle. Muistan sanoneeni, että ei kai pahaa voi sattua määräänsä enempää kuitenkin... Sen jälkeen itkin aivan helvetisti koska tiesin että tiputushoito ei tule riittämään. Kuuden jälkeen ne sitten soittivat ja annoin lopetusluvan, hoidimme Matleenan ja Hetan ja menimme Laurin kanssa peiton alle itkemään sylikkäin.

Miksi kelaan tätä taas?
Yön pimeinä tunteina muistan elämäni pahimpia hetkiä. Ei saisi juoda Batterya enää klo 16 jälkeen...