IRC-Galleria

Musta tuntuu että olen riittämätön kahden lapsen äiti.
Yhden kanssa on niin helppoa ja ihanaa - näitä tilanteita tulee kun puuhailen toisen kanssa kaksin.
Sitten taas jos on molemmat menossa mukana niin aina tuntuu että jompaa kumpaa joutuu "sortamaan", eivät pysty olemaan kaksin sylissä jos tulee joku riita ja lelujen jakaminen reilustikin on ongelmallista.

Julius on tosi asiallinen kun ollaan kaupassa kahden. Auttaa minua ja kulkee nätisti käsi kädessä. Jos taas olen kolmistaan lasten kanssa niin en pysty huomioimaan ja järjestämään sitä yhteistä puuhaamista ja siitä tulee taas helpommin rähinää.
Välillä tuntuu että syyllisyys on ihan jatkuvaa.

Tätäkö on äitiys vai olenko minä vaan liian perfektionistinen?
Olen itse vanhempieni ainokainen joten ehkä odotukset vanhemmuudesta lähtevätkin omasta lapsuudesta ja tietenkään ei pysty samaan kuin mihin vanhempani yhden kanssa.

Toisaalta pojat saattavat leikkiä pitkiäkin aikoja keskenään ja tehdä yhteisiä juttuja.
Minulla oli usein pienenä tylsää kun ei ollut mitään tekemistä ja kavereittenkaan kanssa ei aina pystynyt olemaan. Nämä eivät ainakaan tylsisty kaksin ;) Mitä enemmän ikää tulee, sen vähemmän vaaditaan äidin aktiivista läsnäoloa. Oikeastaan menee helposti niinkin että jos tulen mukaan niin aina joku jää kolmanneksi pyöräksi joten paras pysytellä sivussa niin kauan kuin leikit pysyvät suht turvallisella tasolla.