IRC-Galleria

Lauantaina Tino soitti minulle ihan vahingossa, mutta se oli iloinen vahinko :) Oli jotenkin niin hienoa vaihtaa kuulumisia ihmisen kanssa joka kaikkien vuosien jälkeen kuitenkin kuulosti ja tuntui puhelimessa niin tutulta. Olisikohan siitä viitisen vuotta aikaa kun olemme viimeksi edes nähneet? Toivottavasti asian saa korjattua pikapuoliin.

Jokatapauksessa pysähdyin taas muistelemaan. Ja huomasin sellaisen asian, että vaikka monet minun ja Tinon teini-iän hölmöilyt ovatkin vielä kristallinkirkkaana mielessäni, niin toisaalta minulla on jonkinlainen tyhjiö päässäni siltä ajalta kun asuimme Markon kanssa ensimmäisessä Hervannankämpässämme. Ne vuodet olivat sentään loppukesästä 98 aina kesään 2000... eli kaksi vuotta! Sehän ei ole mitenkään mitätön episoidi elämässä vaan pitkä matka parikymppiselle naiselle tallattavaksi.

Toki muistan hetkiä sieltä sun täältä. Mutta mitkä olivat arjen rutiinit? Millaista meidän elämämme oli? Muistan ensimmäisen yön siellä, makasimme olohuoneen sohvalla (sänkyä ei vielä oltu tuotu) ja kuuntelimme kerrostalon uusia ääniä, mietimme osaammeko nukkua tälläisessa paikassa. Muistan jotain bileitä joita pidimme ja muistan että Malkav ja Claudia kävivät pari kertaa kylässä. Ja viereisessä kaupassa käytiin usein.
Jos palautan mieleeni Samu-koiran tassuttelut, saattaa esille tulla yksityiskohtiakin, mutta MIKSI EN MUISTA SITÄ PERUSARKEA? Tuntuu niin kummalliselta, niin etäiseltä... aivan kuin se en olisi ollut minä.

Oikeastaan tälle tyhjiölle löytyy pari selitystä. Ensinnä oli hyvin pahasti masentunut noihin aikoihin, viimeisen puoli vuotta tuolla asutusta ajasta vallan lääkitykselläkin joka veti pään vielä enemmän tukkoon. Siitä herää mieleeni muisto kun Jab oli juuri muuttanut Hervantaan ja menimme käymään hänen solukämpillään. Nukahdin sielläkin kun Deprakine väsytti niin paljon.
Toinen syy on varmaankin, että ainakin viimeisen vuoden aikana tuli juotua reippaasti alkoholia. Ei ollut päivä tai kaksi kun eksyin ajanpuutteen vuoksi Koskipuistoon tai Ponchosiin istumaan. Koskarista ilta toki jatkui usein myös Rustyyn. Ja krapulassa sitä tuli joskus oltua vähän liikaakin. Tämähän tietty auttoi valtavasti masennukseeni...

Millaisiahan meidän päivät olivat? Joskus kävin töissä, joskus olin työharjoittelussa, joskus opiskelin, kävin kurssia. Ja välillä olin työttömänä. Ja kuljetin purua leveälahkeisten tallifarkkujeni mukana pitkin rappukäytävää - meidän eteinen oli usein aivan täynnä sitä.
Tuolta ajalta ei ole oikeastaan muita pahoja muistoja kuin oma masennus. Se ehkä teki paljon yleistä tuhoa sydämissämme, mutta juurikaan mitään varsinaisia huolia ei elämässä ollut. Ehkä ihminen on sitten taipuvainen tekemään niitä itselleen jos muuten olisi liian helppoa?

Tämänhetkinen oletuskuva on toki uudempia otoksia. Marko otti sen talvella 2001-2002, olen vissiin lähdössä Netan kanssa YO-talolle bileisiin. Löytyi kun pengoin kovalevyä joten pitää jotain vaihtelua saada tuohon indexisivuunikin.

Jos ihmiset jaksavat innostua ja meille löytyy sijaa jostain niin ehkäpä tulisimme nyt vihdoin alkuvuodesta käymään Tampereella. Julius alkaa olla niin iso että voisi mennä tädilleni hoitoon Hämeenlinnaan. Se vapaa-aika mitä aikoo viettää, pitää kohdistaa niin että voi tehdä jotain itselleen tärkeää. Ja minä tahdon ainakin ajaa Hervannan läpi ja kulkea Keskustorin poikki.