IRC-Galleria

Keksin ja tajusin sen eilenillalla. Ja tulin hetkellisesti aika surulliseksi siitä.
Olen oppinut että pitää olla vahva, pärjätä ja hymyillä omillaankin. Jos en nyt nokka pystyssä kulje niin huono olen lähtemään toisten juttuihin mukaan vaikka haluaisinkin - usein tunnen itseni loppupeleissä ulkopuoliseksi.

Olen minä sen tiennyt, mutta paha se on itselleen myöntää. Olen siitä varmaan joskus ohimennen puhunutkin, mutta en sen kummemmin maistellut koko asiaa.
Jutellessani mummun kanssa, hän osui aika syvälle kysyessään että olenko yhtää viettänyt aikaa ystävieni kanssa. Mutisin kiireistä ja muusta..

Minä en oikein tunne ketään eikä kellään ole aikaa.'
En halua tuppautua seuraan ja toisaalta haluaisin ottaa rennosti ja vain hengailla kuten ennenvanhaan tehtiin.

Yksinäisyys.
Sitä se on. Kun minulle rakkaat ihmiset ovat hajaantuneet erilleen, ei paljon ole jäljellä.
On ristiriitaista rakastaa omaa aikaa ja käpertyä pois maailmasta ja kun taas maistaa palan sitä, niin kaipaa sinne takaisin.