Heräsin puoli tuntia sitten siihen että kuulin töminää ja kun raotin verhoja, ensimmäinen mitä näin oli Elsan naama suoraan ikkunan takana.
Sekunnin murto-osassa olin pukenut verkkarit ja t-paidan, hain kylppäristä pesemäni riimun ja ryntäsin pihalle.
Giitta tuli juoksujalkaa luokseni ja annoin sille leipäpalan. Sitten kävelin Elsan luokse, nyin sen kupolin irti maasta, tungin leipää suuhun ja vein hevoset talvitarhaan.
Ilmeisesti karkaaminen oli taas kerran ollut vahinko. Aitaa päin ei oltu juostu, mutta yhdestä liitoksesta olivat langat alhaalla. Todennäköisesti kyseessä hänäänhuiskaisi tai Giittan häätäminen liian läheltä aitaa olivat pudottaneet sen. Kepit ja muut olivat paikoillaan. Hevoset olivat tainneet syödäkkin aidan läheltä jonkinaikaa ennenkuin tulivat minua "hakemaan".
Tein kuitenkin Elsalle ja Rokille vielä pienen syöttelytarhan (kerjäänkö verta nenästäni? ;) ja ne saavat olla siinä muutaman tunnin. Elsa tarvitsisi vähän extraa kun se on aika kuivakan oloinen.
Kävelin koko episoidin paljain varpain. Tähän aikaan vuodesta kastetta on niin paljon että lahkeet olivat pitkälle ylös läpimärät. Tulee kaunis päivä - aurinko paistoi vielä matalalta ja muutti kellertäväksi kaiken mikä vihertää. Jasson ja Pimun laitumelle oli hiipinyt usva jonka seassa hevoset lepäilivät (ne ovat nyt luuniityllä). Muistan miksi rakastan syksyä, ilmassa kirpeä henkäys, merkki siitä että pian maisema peittyy harmauteen.
Vaikka loppukesä yhä uudelleen merkitsee kuolemaa, olen itse syyskuun lapsena kokenut syksyn tuovan toivoa mukanaan. Ehkä niin käy tänäkin vuonna. Sen sijaan että syksy nujertaa, se valaa uskoa elämään. Kesä on se joka tukahduttaa ja turruttaa, heinäkuun viimeiset päivät helteeseen. Elokuu tuo jo ripauksen raikkautta eetteriin.