IRC-Galleria

Punainen aurinko, herätä linnut laulamaan
paljaat puut ilman lehvistöä hehkumaan
Kevään kirpeys, pakkasmieli meni menojaan
Kun tänään aamutallia lähdin pirteänä laittamaan

Trallallallaaa!

Ulkona on vaan kertakaikkiaan upea keli, nollassa vielä hetki sitten mutta päivästä tulee lämmin. Sampsa ja Ami astelivat tyytyväisenä tarhaan ja pääsin pitkästä aikaa siivoamaan niiden karsinat, ihanaa vaihtelua ja kevyttä pikkuliikuntaa. Huomenna tulee Meiju ja Roki kotiin ja innolla odotan kuulevani millaisia juttuja siellä on käyty läpi. Eilen tuli jo viestiä että Roki oli päässyt irtohyppäämään :) Kyllä sillä on paljon jänniä juttuja edessä ja leiri lähentää varmasti Meijua varsaan tosi paljon. Vielä lisää positiivista oli siinä että leirin ohjaaja oli sairastunut ja nyt sen vetää Lindströmin Minna, joten ovat oikein hyvissä käsissä siellä! Sakuhan oli Minnan luona pari kuukautta perusopissa kolme vuotta sitten ja muutenkin olen ollut tyytyväinen hänen kursseihinsa, oltiin mm. sellaisella Tampereella Matleenan kanssa vuonna 2003.

Muutenkin homma on sujunut rauhallisesti ilman oripoikaa. Mukava nähdä Amia välillä omana yksikkönään eikä jatkuvasti toisen hevosen kylkeen liimautuneena. Se vaikuttaa jollain tapaa myös rennommalta vaikka kuvittelin asian menevän ihan päinvastoin. Sampsa kuitenkin on siinä lähettyvillä ja pitää vahtia joten yksin ei tarvi olla. Kyllähän Ami tuolla karsinassa oli kahdella jalalla sen ajan mitä vein Sampsaa ensin tarhaan, mutta tapansa mukaan rauhoittui kun tulin paikalle. Se on siitä kiva varsa että vaikka sillä on emänsä vatipäisiä taipumuksia niin vaarallinen ei ole missään suhteessa. Ei tarvitse pelätä että tulisi päin, ennemmin menee vaikka seinästä läpi.

Ei seuraavaa aikaa mihinkään.
Tuntuu kuin yhteiskunta olisi pudottanut kellumaan johonkin.

No, maanantaina sitten varataan ya-kontrolli Jorviin, neuvolassa käynnit on nyt loppu.
En tiennyt että näin menetellään, mutta toisaalta on ihan loogista ettei ole järkevää seurata samoja asioita kahdessa paikassa. Onhan tässä vielä toivoa ettei tuonne tarvitse mennä vaan homma hoituu itsellään ennen sitä.

Tänään tuli uutuusjätskeistä testattua Magnum Temptation. Törkeä ökyjäätelöpuikko pahvirasiassa. Se oli aivan sairaan hyvää! Harmi vaan että hinta on sellainen ettei sitä viitsi yhdestä puikosta maksaa.
Eilen söin Totally Brownin - liian makea mun makuun.
Viime viikolla Murueskimon hopealaku ja tryffeli (eri päivinä), jälkimmäinen ihan hyvä, eka muistutti liikaa salmiakkikingistä.
Edellisviikolla Classicin uutuudet metsämansikka ja aprikoosisuklaa. Ne olivat hyviä molemmat.
Ja Magnum minttu jossain tässä välissä, ihan jees, vaikkakin persoonaton.

Kaikkia uutuusjätskejä pitää päästä maistelemaan :)

..näette miten maha pienenee raskauden loppua kohti. Eihän tuosta ole pian mitään jäljellä verrattuna muutaman viikon takaiseen otokseen.
Sori kuvan huono laatu kun on peilin kautta napattu.

Vertailukohde:
Zelex&beid=13972504

Siirrän aamuisen tekstin tähän kun on tilaa:

Alan henkisesti valmistautumaan siihen että synnytys käynnistetään joskus viikon päästä kun siitä tulee yliaikainen.

Olen ankara itselleni ja tiedän että tämä tulee varmaankin vaikuttamaan jonkinverran omaan kehonkuvaan, tuntuu kuin olisin epäonnistunut ja kroppani pettäisi minut... Ja tämä koskee siis vain itseäni, en ajattele näin niistä muista joiden synnytys on käynnistetty.
Itsellä vaan on takana niin ihana ja täydellinen synnytyskokemus, 10 pisteen täysiaikainen (39+6) vauva, sitä toivoi että hommat sujuisi yhtä hyvin.
On pakko alkaa petaamaan pettymystä ajoissa. Ei kannata tulla sanomaan minulle että viikossa voi tapahtua vielä vaikka mitä, toki tiedän sen mutta helpompi on opetella hyväksymään se ettei kaikki aina mene kuten olisi toivonut.

Jokaisena aamuna olen herännyt ja todennut että ei tunnu mitenkään erilaiselta.
Jos se on niin, niin sitten se on.

Voi olla etten kirjoittele blogiin nyt joka päivä jos en keksi mitään järkevää aihetta. Ei se kuitenkaan tarkoita mitään muuta.

Meiju ja Roki lähtevät tänään varsaleirille, toivottavasti täällä ei synny Amin toimesta aivan hirveää kaaosta. Pitänee vielä ilmoitella Paulalle että tulee ajoissa tallille ja katsoo vähän noiden elikoiden perään. Tämän jälkeen olin suunnitellut ottavani varsat erilleen, pelottaa kyllä mitä siinä käy kun en pysty vieläkään mahan takia "liikkumaan vapaasti", eli tarhaaminen kentälle ei ole niitä asioita jotka koen turvalliseksi. Kahdesti olen ollut siinä mäessä perseelläni ilman hevostakin ja muutaman kerran on ollut lähellä. Saas nähdä.

Perkele. Keittiössä on hiiri.

(joo täällä ollaan edelleen)

...pelkkää neuvolassa ramppaamista! Perjantaina taas! EIH!
Lisäksi ihmiset soittelee ja kyselee. En enää ikinä, ikinä koskaan halua olla raskaana. Kaikkia kiinnostaa niin hitosti yhtäkkiä mun kuulumiset, eivätkä malta odottaa että ilmoitan kyllä sitten kun tapahtuu jotain. Ei se vauvan syntymä niin minuutin päälle niille voi olla kun se mullakin on jo kohta viikon yli lasketun ajan... *kele*!

Kiitos teille jotka jaksatte seurata aihetta mielummin blogista, ne kyselyt ei nimittäin helpota oloa yhtään. Päinvastoin.

Puuh. Sai vähän purkaa fiiliksiä.

Innostuin juutuubittamaan Hassisen Konetta :) Kivasti löytyy lapsuuteni lempimusiikkia jopa liveversioina.
Joskus ylä-aste wannabe-syvällisteininä luukutin bändiä tuntikausia. Mutta jumaliste, hyvähän tämä on. Melkein parasta Ismoa, Siekkareihin on niin vaikea verrata. Teknisestikin jo kuitenkin muuhun sen ajan suomipoppiin ylivoimaista ja tarttuvat melodiat.

Tosin Sielun Veljet onkin ensimmäinen lempparini. Kun alle kouluiässä aloin käyttää itsenäisesti vinyylisoitinta ja pistin aina joko Siekkareitten "pääkallolevyn" (Hei Soturit) tai sitten Kevät EP:n soimaan. Faija oli kova siekkarifani ja lauleskeltiin kanoottilaulua kitaran säestyksellä.

En saa iltalehden sääkarttoja refreshattua ja ärsyttää tyhjentää välimuisti kun se helpottaa elämää. Mutta haluan nimenomaan tietää millaista säätä tänään on luvattu, tiedän ihan hyvin millainen keli oli perjantaina.

Ei olisi pitänyt syödä kokonaista pizzaa. Siitä alkaa olla jo useampi tunti mutta ahdistaa aina vaan ;) Jalapenojakin meni kiitettävästi ja nyt ramppaan täyttämässä vesilasia.
Päälle piti vielä mässätä Kingiksen mantelirouhejätski. Hyi hyi, tuhma Jenni.

Toisaalta - kiviäkin kiinnostaa tässä vaiheessa. Ei se sokerivauvaksi enää kuitenkaan kasva kun on nytkin ollut normaalikokoinen. Täytyy sitä jotain nautintoja olla tässä piiaavassa odotuksessa.

Kun olin 15-vuotias, sain skootterin. En olisi ensin halunnut sitä koska pelkäsin etten osaa ajaa, mutta lopulta faija sai minut ylipuhuttua. Sopivaksi yksilöksi löytyi hopeanharmaa Piaggio Free, jossa oli isot renkaat ja muutenkin ajo-ominaisuuksiltaan mukava.

Toki ensimmäisenä päivänä ajoin sen kertaalleen ojaan, kun en löytänyt riittävän suurta tilaa kääntääkseni nokan takaisin kohti kotia ;) Normaali tienpätkä ei riittänyt kokemattomalle eikä minulla ollut mitään eväitä käsitellä sitä vielä.

Pahin kaatuminen sattui joskus loppukesästä kun vetäisin isoon monttuun ja tulin hallitsemattomasti alas, mopo jatkoi matkaansa vielä pari metriä ja itse jäin niille sijoilleni. Ajelin vielä lenkin ja kotona huomasin että polvi vuoti verta ja oli suurelta alueelta hiekansekaisella haavaumalla. Kesti kolme päivää ennenkuin polvi umpeutui jotenkuten. Muistan menneeni Xoxxon luokse pariksi päiväksi ja ärsytti kun haava tarttui jatkuvasti hameeseen. Niimpä nappasin Tervasaareen kävellessä hameen pois, sidoin sen kaulani ympärille ja kuljin pelkässä alushameessa. Xoxxoa hävetti ja hän koitti saada minut pukemaan koltun takaisin.

Kuitenkin syksyn mittaan homma alkoi sujua. Toisen peilin mosautin siitä vielä irti jarruttaessani liikaa etujarrua käyttäen hiekkatiellä mutta tämän jälkeen pysyttiin suht hyvin pystyssä. Annoin skootterille nimeksi Petteri ja se palveli minua enemmän tai vähemmän uskollisesti seuraavat pari vuotta.

Usein iltaisin tai jopa yöllä ajelin mopollani johonkin sellaiseen paikkaan jossa sain katsella kaukaisia valoja tai muuten nauttia yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Minulla oli vihko jonne kirjoittelin ajatuksiani ja purin teiniangstiani. Loikoilin skootterin päällä sen ohjaustankoon nojaten ja poltin vihreää Barclayta, kenties pieni sade ja sumu teki ilmasta raskaan ja mietin minne ohiajavat autot ovat matkalla.

Ensimmäisenä talvena minulla ei ollut Petteriin vielä talvirenkaita.
Muistankin yhden hurjan ajomatkan kun Anna asui vielä Vanajanlinnalla ja minulla hirtti kaasu kiinni. Useamman kilsan ajelin vain kieli keskellä suuta ja jalat maata laahaten - ja hengissä pääsin perille. Seuraava talvi oli jo helpompi kun oli nastat alla. Ja sitten aloinkin jo ajamaan ajokorttia.
Vuonna 98 kesällä skootterini myytiin pois tarpeettomana. Kuitenkin senkin kautta on syntynyt kymmeniä muistoja jotka lienevät liian hajanaisia kirjoitettavaksi tähän.

Päälimmäisiä teemoja lienee viski-ilta, hankolainen ari p, tanelin raakisöverit kirkkonummella, kannabis-batmanina ajelu kaupungilla ja monet muut vastaavat tempaukset.
Eikai ajan hammas meinaa syödä näitä muisteloita? Kaikessa typeryydessäänkin näen itse menneisyyden taikaa kaikessa. Jokainen hetki on arvokas kun ajattelee että se on tehnyt meikäläisestä tälläisen varajeesuksen kuin olenkin tänä päivänä ;)

(Isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät)

Tänään on raskausviikkoja tasan 40+0, mikä tarkoittaa sitä että tuo pieni poika on kasvanut kohdussani 38 viikkoa. Julius syntyi viikolla 39+6 eli näillä tienoilla hän oli vuorokauden ikäinen pieni tuhisija joka katseli suurilla vauvansilmillään minua ja isäänsä Jorvin perhehuoneessa. Pienet kädet alkoivat huitoa kun hän oli nälissään ja oli osan ajasta puettuna pelkkään harsovaippaan kesän kuumuuden vuoksi.

Ensimmäisen raskauden jälkeen olin sitä mieltä että raskaana on mukava olla. Olin terve ja energinen heti alkuvaiheen ällötysviikkojen jälkeen. Oikeastaan mikään ei rajoittanut elämää, vasta kahtena viimeisenä viikkoina helteet saivat olon vetämättömäksi. Synnytyskin tuli ihan puun takaa ilman että sitä osasi niin odotella ja aavistella. Olimme katsomassa elokuvaa kun säännölliset supistukset alkoivat yhdellä kertaa ja kahdeksan tunnin päästä siitä nostettiin nyyhkyttävä nyytti vatsan päälle. Raskaus oli helppo, synnytys oli helppo - ainoa mikä oli alkuun vaikeaa oli vauvanhoito kun koskaan en ollut vaippaa vaihtanut tai pientä sylissä kantanut.

Tämän toisen raskauden aikana olen pyytänyt Lauria muistuttamaan minua erinäisistä vaivoista heti jos hairahdun vauvakuumeilemaan enää ikinä.
Pahoinvointi kesti pitempään ja väsymys pientä lasta hoitaen oli ihan toista luokkaa kun ei voinut levätä oikeastaan ollenkaan. Tämän "talven" säätilat tekivät vielä tallihommista erityisen raskaita kun lykki kottikärryjä upottavassa liejussa ja tuntui että aamusta iltaan piti puurtaa erinäisten asioiden kimpussa. Keskiraskauden hyvä aika hurahti todella nopeasti ja vaivaisuus iski jo aika pian +30 jälkeen.

Nyt onkin viimeiset pari kuukautta ollut kaikenlaista kremppaa.
Vatsa valuu maata kohti ja kävely muistuttaa päivä päivältä enemmän ankan vaappumista. Välillä vatsa ei toimi ollenkaan ja välillä liian hyvin. Painokin voi vaihdella pari kiloa ihan tuosta vaan ja usein närästää ja väsyttää kun ei öisin saa nukuttua.
Päänsärkyä oli tottakai välillä yhteen menoon 1,5 viikkoa.

Pahinta on se, että neuvolassa, sairaalassa ja tuttavilta on kuullut että varmasti se syntyy ihan kohta. Kaikki ovat olleet sitä mieltä että mahakin on niin alhaalla ettei mene lasketun yli.
Pah, en jaksa uskoa että sairaalaan päästään tänäänkään, joten niin ne viikot vaan hurahti näille lukemille ja odotus jatkuu edelleen. Sattuu ja kolottaa vähän kaikkialle, kunto loppuu lapsen kanssa pihaleikeissä (plus nyt sinne ei voi oikein mennä kun on kurapaskaa kaikkialla) eikä mitään projekteja viitsi aloittaa kun ne jäävät kesken kuitenkin.

Ihmiset soittelevat ja kysyvät että joko joko... Eilen soitti naapurin Leena, maanantaina Janne ja faija sunnuntaina kun olin hänelle viime viikolla uumoillut puhelimessa että vauva olisi sylissä viimeistään viikonloppuna. Toisin kävi. Ihmiset ymmärtäisivät sen että ehtiihän siitä sitten kuulla, ei se niin minuutin päälle ole.

Myös se ärsyttää miten oman kropan tarkkailu korostuu eikä sille voi mitään. Kun ei sitä aikaa pysty täyttämään kunnolla tekemisillään niin jokainen nivelen naksahdut tulee rekisteröityä ja tuntemukset saavat uusia mittasuhteita. Niitä ei voi verrata normaaliin koska ne kokee ihan eri tavalla. Joku alavatsan pieni nippailu tuntuu suurelta kun siihen keskittyy ja tunnustelee sen nyansseja. Sellaisia sisäänpäin kääntymisen hetkiä tulee vietettyä paljon, eikä tunnin makaaminen täysin liikkumatta itseään kuunnellen ole vielä edes pitkä aika.

Pinna on kireällä mutta ei se mitään.
Luulen että ensimmäinen asia jota tunnen kun tiedän synnytyksen alkaneeksi on valtaisa helpotus. Sitten vasta aletaan järkätä käytännönasioita.
Sitä ennen ensimmäinen huoli onkin se, että huomaanko moisen ylipäätään ajoissa. Ihan kuin vauva muka pääsisi putoamaan pöksyihin huomaamatta ;)