IRC-Galleria

Ei todellakaan.... Sanotaan, että asian arvon tajuaa vasta, kun on sen menettänyt. Entä jos on menettänyt tämän asian kaksi kertaa? Toisella kertaa tietää mitä on menttämässä ja se tekee asian todella vaikeaksi. Kysyn itseltäni, että olisiko tämä menetys voitu välttää. Tietysti olisi, ei olisi kuin tarvinnut valita toisin siinä elämäntien risteyksessä ja kääntyä oikean sijasta vasempaan. Mutta jos nyt pääsisin takaisin tuohon risteykseen, valitsisinko toisin? En! Jos tämä tuska on sen onnen hinta jonka olen kuin varkain saanut, maksan hinnan mielelläni, olenhan sentään hetken saanut olla onnellisempi kuin moneen vuoteen. Ja silti, vaikka ulkona paistaa aurinko, on sisimpäni musta ja jäässä. Kärsin menetyksen tuskasta, mutta nyt olen sen sulkenut pois mielestäni, ei enää tuskaa, ei enää kyyneleitä... Ainoastaan yön pimeinä tunteina voin antaa tuon tuskan tulla vapaasti, vallata minut, tuntea se lähes fyysisenä kipuna, mutta silloinkaan en itke. Ehkä tuska olisi helpompaa jos itkisin, mutta kyyneleet ovat loppuneet. Oikeastaan kaikki on loppu. En ole enää muuta kuin tyhjä kuori, sisälläni kyllä on sydän, mutta minkälainen? Jäätynyt sydän, sydän joka kieltäytyy tuntemasta, sydän joka on täynnä jäätynyttä surua, surua joka ei pääse vapaaksi, koska silloin se valtaisi minut kokonaan, enkä enää tietäisi mitä tekisin.
Taasen yksi todella loistava vappu siis edessä...