IRC-Galleria

Tiedättekö, kun joskus on näitä päiviä.

Istuin päivällä kotona ylhäisessä yksinäisyydessäni ja haudoin hiljaista kuolemaa tiedekunnan lähettämän pedagogisen kyselylomakevuoren kanssa. Siinä halvatun lomakkeessa kysytään muun muassa neljää henkilökohtaista tavoitettani. Lisäksi jokaisen tavoitteen kohdalla kysytään, kuinka tärkeäksi koen tavoitteeni, kuinka paljon olen nähnyt vaivaa ja ajattelenko ehkä jopa onnistuvani tavoitteen saavuttamisessa.

Ja tavoitteet ovat ah, juuri ne asiat, jotka olen halunnut heittää mielestäni hetkeksi. Olen kuitenkin saanut postitse tämän saman kyselyn jo kolmesti, joten ei varmaan ole soveliasta enää viitata sille kintaalla. Rehellisesti sanoen luulin, että ne tajuaisivat kahden postituksen jälkeen, ettei "arvoisaa vastaanottajaa" kiinnosta paskaakaan, mutta turha toivo. En kuitenkaan halunnut ryhtyä epäkorrektiksi ja kirjailla tutkimuslomakkeita täyteen "kirkkoveneitä", vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.

Tavoitteet, mitä ovatkaan tavoitteet? Onko tavoitteeni selviytyä kevään opinnoista? Onko tavoitteeni ylläpitää mielenterveyttäni olemalla itselleni armollinen? Kuinka hyvin onnistun tässä tavoittelussa? Tavoitteeni työelämässä? Niin, tämä tavoite olisi varmaankin... niin... työllistyä. Valmistun viiden vuoden maisteriohjelmasta työttömäksi teologiksi. Kas kun ei halua papiksi eikä opettajaksi. Eksistentiaalinen ahdistus on suunnaton: nautin opiskelustani, olen varma siitä, että olen valinnut oikean koulutuksen. Mutta työmarkkinat tuskin tulevat olemaan samaa mieltä kanssani. Ja missä minä sitten oikein olen hyvä, kysyi eräskin kaveri humalapäissään kantabaarissa. Sanoipa vielä, että nyt pitäisi alkaa pikkuhiljaa osata suuntautua sinne mitä oikeasti haluaisi tehdä. Mitä minä voin sanoa osaavani erityisen hyvin? Ja mihin minä oikeastaan haluan suuntautua? Juuri niin. Hiljaista pitelee.

Tavoitteeni on yrittää olla armollinen itselleni siten, etten ajattele liikaa tulevaa, enkä mennyttä varsinkaan. Tavoitteeni on tämä päivä. Alusta loppuun.