IRC-Galleria

Kyllä. Se tapahtuu vihdoinkin. Joku jota rakastan, ja joku joka toivottavasti rakastaa minua takaisin....

Aika kuluu niin nopeasti. Koulutöiden ja pro gradun kannalta aivan liian nopeasti, 24 tuntia ei päivään tunnu riittävän millään. Olen onnellinen siitä, että onnistun pitämään itseni kiireisenä, ainakin koulun osalta...

Odotukseni ja jännitykseni kasautuvat mitä suurimmassa määrin vapaa-ajalleni. Toivon, odotan, valmistaudun ja höpötän. Mahdan olla rasittava tuuliviiri juuri nyt, mutta se ei hymyäni sammuta. Iltaisin kun käyn nukkumaan, valuvat onnenkyyneleet tyynyliinalle. Vanhat ja menneet asiat kaihertavat hieman, mutta katseeni on suunnattu vakaasti eteenpäin. Edessä on muutos ja uljas uusi elämä.

Muuttopäiväksi on alustavasti määritelty 18. marraskuuta. Vihdoin minusta tulee perheellinen nainen. Voi hunajaiseni, lupaan pitää sinusta hyvää huolta....

Oijoi. Olenkohan onnellisin nainen maan päällä? Pelottaa mutta pelon voittaa innostus, kaipaus ja rakkaus.

Kuljen puoli metriä kävelyteiden yläpuolella, pää pilvissä ja jalat irti maasta. Odotan perjantaita enemmän kuin mitään pitkään, pitkään aikaan.

Olen jo tehnyt valmisteluita Suurta Hetkeä varten. Värjäsin jopa hiukseni, mutta en usko sen vaikuttavan Hänen mielipiteeseensä minusta. Oveenkin on jo liimattu uusi tarra, vaikka onhan se hieman ennenaikaista.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön... Eli eipä tästä vielä enempää. Kaikki aikanaan.

Huh. Kuume jatkuu, neljättä päivää. Kaksi viikkoa tätä kestänee, ennenkuin kroppa rauhoittuu. Yritän silti avittaa paranemista erilaisin tropein. Ja särkylääke,tuo rakas ystäväni.

Töissä istuskelen, ja toivon, että täällä vielä joku action jatkuisi. Söin äsken mandariinin, ja ilostuin kovasti. Tuoksu toi mieleen jotain niin iloista ja aitoa, että tuli hyvä mieli. Keltainen. *hymyilee*

On se mahtavaa olla niin hauska, että pystyy itse järjestämään itselleen tilannekomiikkaa, vaikka läsnä ei ole muita. Tähänhän siis liittyy muun muassa eräs vuosien takainen tapaus Ranskan Rouenissa, vessa, nyrkki ja operaatio lampunkorjaus, jolloin meinasin kuolla nauruun. Olisi kuitenkin ollut noloa heittää veivinsä nauraessaan, housut kintuissa ja hotellin loisteputki kädessä, joten selvisin hengissä.... :D

Vastaavanlaisia tilanteita tulee vastaan ajoittain, ja välillä mietinkin, olenko jotenkin jakomielitautinen. Hah, hullu saa olla, muttei tyhmä. Virkkoi hän ja puhdisti itsensä synnistä.

...hammasharja pyttyyn
lallallaa
kohokas paisuu lyttyyn
nautinnosta ähkii taas naapurin rouva
ihana rauha
katkeaa videonauha
ei puhelinkaan soi
on jälleen upea sunnuntai...

Sunnuntai -vedän verhot kiinni
Sunnuntai -vaivun taas unelmiini
Naimisiin menen varmasti sunnuntaina
Oi kun aina ois sunnun.... ...?! "
-Kitkerät Neitsyet, Sunnuntailaulu-
:D:D

Haluan olla onnellinen. Minä haluan olla onnellinen myös. Tunnen itseni ulkopuoliseksi, yksinäiseksi, olen pihalla kuin lumiukko.

Kiitos ystävät, teistä on ollut suunnaton apu viime viikkoina. Kiitos kun jaksatte tukea ja auttaa. Mulla on maailman parhaat ystävät. Toivottavasti tunnette kuinka paljon arvostan teitä ja apuanne, vaikka kiitollisuudenilmaisutkin ovat tällä hetkellä hankalia, enkä saa sanottua.

Lääkitystä vahvistetaan, lääkärikäynnit tihenevät. Reseptillä saa rauhoittavia lääkkeitä. Milloin minusta tuli tällainen, milloin annoin elämäni lääkkeiden varaan? Mutta mitään muuta ei enää ole jäljellä. Jokainen lähelleni päässyt ihminen on vienyt osan minusta mukanaan. Palauttakaa edes sydämeni, palauttakaa naiiviuteni, ehkä silloin voisin vielä koota elämästäni siedettävän kokonaisuuden.

"Sä et tiedä että etsin
Ja voit olla ihan missä vaan
senkun meet minne meet
ja teet niinkuin teet
Sä et tiedä että etsin
Täällä sun nimeäsi huudetaan
senkun oot miten oot
luotat kohtaloos"
-Calf-

:) Elämä voittaa ja vaan tyhmät suuttuu. Suurkiitokset Calfille ja kaikille levyn mahdollistaneille tahoille...

"Mä sanoin niille suoraan
Se on aivan sama
Se on aivan sama
koska musta tulee
Elämää Suurempi"
-Calf-

hankala, epäsopiva, sietämätön.

minä.

minä yksin sängyssä, viileä makuuhuone, lämmin peitto. kuumat kyyneleet. miksi en valinnut matematiikkaa, miksi en valinnut jotakin muuta. miksi luen itseäni teologiksi, kun yleissivistykseni on selvästi täysin riittämätön? kuka tahansa pystyy murentamaan tietämykseni ja kumoamaan argumenttini.

heikoilla koulussa, liiskattu vapaa-ajalla. mediatyön opinnot ovat vaikeita. mielenkiintoisia mutta vaikeita. gradu aiheuttaa harmaita hiuksia, eikä kukaan osaa auttaa.

olen yksin ja karkoitan ihmisiä. opiskelijoiden tukijärjestöstä ei ole apua. sössöttävät joutavia, kun minä tarvitsisin konkretiaa. teorian osaan takuuvarmasti jo ulkoa... no wait... ehkä olen erehtynyt. siinäkin.

olen liian yksin. hirvittävän yksinäinen, vaikka ympärillä onkin ihmisiä. öisin ei uni tule, kun mietin mitä minusta puuttuu. kenelle voisin puhua? en halua olla taakka, olen sitä jo itselleni aivan riittämiin. kuinka oikeuttaisin sen, että olen väsynyt?

yritän auttaa muita vaikka oma vene on karilla. minusta ei taida olla hyötyä kenellekään. en halua soittaa kenellekään. käyn läpi, mutta en uskalla. en kenellekään. vaikka haluaisin niin kamalasti jakaa tämän kaiken jonkun kanssa. kirjoitan siis tyhjille seinille, kätken ajatukseni päiväkirjaan. kuka ne sieltä kaivaa? salatut ikuisesti, minä, sieluni ja ajatukseni. teiltä kaikilta.

lopussa, lukossa. musiikki kirvoittaa kyyneliä jostain syvältä. mistä niitä riittää?

Yliopisto on alkanut.

Kävelin aamulla uuteen Porthaniaan ja löysin tieni helposti täpötäyteen luentosaliin. Istuin Battery kädessäni, siemailin energiaa tölkistä ja kuuntelin, ja tein sivukaupalla muistiinpanoja.

En malta odottaa ensi viikkoon, että pääsen jälleen imemään aivoihini uutta tietoa ja sivistystä.. Tuntuu kuin aivoni olisivat palanneet pitkältä lomalta. Opiskelumotivaatio on täydet kymmenen, ja homma toimii.

Vaikka en ikinä valmistuisi, niin käymiäni kursseja ja oppimiani asioita ei koskaan oteta minulta pois. Kuin jatkuvasti karttuva säästötili. Muikeaa. Someday I'll be rich....

Kyllä se gradu siitä, kyllä tämä elämä tästä, kyllä tuo syksy tuosta. Ihana syksy.

Tänään on ulkona lämmin ja raikas syyskuun päivä. Aurinko leikkii ja tuuli tarttuu hiuksiin. Mitä siitä, että ihmissuhteet ovat menneet pieleen, mitä siitä, että joinain päivinä tuntuu, ettei jaksaisi edes hengittää. Tällaisina päivinä on syytä ottaa elämästä kaikki irti, sillä Todellinen
Elämä on tänään tässä, hyvästä päivästä on osattava nauttia kuin se olisi viimeinen laatuaan. Olen tänään tyytyväinen vain siksi, että olen vihdoinkin päässyt opiskelun makuun. Maailma on osterini.

...pidetään verhot ikkunoiden edessä. Ylimmässä kerroksessa nainen mittailee lattiaa askelillaan. Katsahtaa pöydälle, nyrpistää nenäänsä ja jatkaa askellustaan.

Mustalla pöydällä lojuu kasapäin kirjoja. Kirjat kertovat naisesta, yhteiskunnasta, oikeuksista. Eettisistä ongelmakohdista ja oikeudenmukaisuudesta. Sukupuolittuneesta yhteiskunnasta. Tuon pinon kun pudottaisi metristä päähän, henkihän siinä menisi. Painavaa asiaa.

Pro gradu-tutkielman valmistaminen on helvettiä. Lihanuija makaa pöydällä vasaran sijaistamisen jäljiltä, ja nainen huomaa huvittuvansa ajatuksesta, ettei olekaan asuntonsa ainoa nuija.

Verhot pysyvät kiinni, vaikka auringonvalo yrittääkin heijastella ohuen verhon läpi ja tunkea sisään kankaan jokaisesta välistä. Nainen on kuulevinaan korppikotkien siipien havinaa talon katolta.

Valkotakkiset odottavat alhaalla, korppikotkat ylhäällä. Ja tässä välissä on helvetti, miettii hän.

What do you expect from me? /
What am I not giving you? /
What could I do for you
to make me OK in your eyes?! /

This is my Vietnam/
I'm at war
Life keeps on dropping bombs/
And I keep score/
-P!nk, My Vietnam-


Vihdoinkin ohi. Virallisesti ohi. Sanoit sen mitä olen odottanut ja tiennyt tulevaksi. Mutta todellisuus sattuu enemmän kuin mielikuvat. Vaikka kyllähän minä tiesin mitä odottaa, ehkä en vain halunnut tunnustaa epäonnistumista. Kiitos silti. Kyllä meistä kumpikin vielä onnistuu. Ja taas olemme oppineet itsestämme ja maailmasta. No hard feelings.

Ristiriitainen päivä. En ole pitkään aikaan nauranut niin paljon kuin tänään iltapäivällä. Enkä itkenyt niinkuin äsken kun sain viestin. Niin, viestitse tämäkin hoidettiin. Ehkä parempi niin.

Haen pilviseltä taivaalta auringonsäteitä... Ikkunani ulkopuolella aurinko heijastuu vielä korkeiden koivujen latvoista. Ei aurinko mene piiloon lopullisesti, vaikka välillä vetäytyykin näkymättömiin. Tuntuu mahdottomalta, mutta haluan uskoa, että minunkin aurinkoni vielä nousee.

Kävelen kaupungilla, pysähtelen lukemaan runoja. Tommy Tabermannin kirja on laukussani, hypistelen sitä jatkuvasti. Mitä useammin luen runot, sitä syvemmälle sydämeen ne kaivautuvat. Pokkarin kannet alkavat kääntyä ulospäin, mutta se tekee kirjasta vain kiinnostavamman. Luetteko te runoja? Rakastatteko kirjaimia, lauseita, lyriikoita? Hukutan itseni teksteihin. Matkustan, leijailen, rämmin ja konttaan virke kerrallaan, uudestaan ja uudestaan.

Minun. Elämäni. Tästä. Tähän.
Elina