IRC-Galleria

TEHTÄVÄNANTO: paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä (paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa). Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä. :>

1. Jätän leipää syödessäni aina leivän viimeisen kulman syömättä. Älä kysy.

2. Inhoan ylipitkiä puheluita, ja jos joudun käymään pitkän puhelinkeskustelun, siivoan kämppääni apinan raivolla koko puhelun ajan.

3. Käytän vain sukkia, jotka istuvat jalkaani täsmälleen. Ei urheilusukkia, eikä ihan ohuita, vaan Lindexin Nalle Puh- ja mieluiten Ihaa-sukkia, joissa on joustavaa mutta napakkaa matskua.

4. Olen vannoutunut Aku Ankka- ja Ankkalinna-fani. Omistan hyllyittäin taskukirjoja, joita lukiessa saatan hekotella antaumuksella. Tosin suurin osa taskareistani majailee vanhempien tilavammissa hyllyissä.

5. En yleensä naura ääneen, vaikka televisiosta tulisi kuinka hyvä komedia (esim. Frendit, Sinkkuelämää, Simpsonit...). Saatan hymyillä, ja katson komedioita mielelläni. Mutta ääneen räkätän useammin kirjan/sarjakuvan kuin telkkarin ääressä.


Kas niin. Onko nyt hyvä? Onpas minulla synkkiä ja outoja tapoja. Kas niin, lisätäänpä vielä jokeri;

6. Kaikki luulevat, että koska avaudun päiväkirjaani niin paljon, elämästäni voi tietää paljon ja olen kuin avoin kirja. Olette väärässä. Oikeita omituisuuksiani en paljasta, tietenkään, ja oikeista ajatuksistani, kieron ja joskus sairaan mieleni kuvioista teillä ei ole hajuakaan. \,,/

Haastan tehtävää jatkamaan....

Hanskuli
Tahvero
Heiku
_RixU_
Dneya

Mahtavaa tyttörockasennetta löytyy sentään vielä jostain. Puhuttelevaa.

Dear self-centered boy
I don't know why I still feel affected by you
I've never lasted very long with someone like you
I never did although I have to admit I wanted to

Dear magnetic boy
you've never been with anyone who doesn't take your shit
you've never been with anyone who's deared to call you on it
I wonder how you'd be if someone were to call you on it

You go back to the women who will dance the dance
You go back to your friends who will lick your ass
You go back to ignoring all the rest of us
You go back to the center of your universe

-Alanis Morissette: Narcissus-

Rakastan isovanhempiani...

Olenko minä jo oikeasti siinä iässä, että pitäisi alkaa hankkia itselleen elämänkumppania tositarkoituksella?? Mummi näyttäisi olevan sitä mieltä. Soitin synttärionnittelut tänään, ja koska mummini ikävä kyllä tietää, että kuulun nykyään sinkkujen kerhoon, kuuluu jokaiseen keskusteluun spekulaatiota uudesta poikaystävästä tai vähintäänkin kertaus siitä, miksi en palaa yhteen jonkun aikaisemman poikaystäväni kanssa.

Koska olen sinkku, voin istua eteisen matolla vaikka kokonaisen viikonlopun, jos sattuu huvittamaan. Ei velvollisuutta selitellä kenellekään, missä tapaan ja kenet, ja mihin aikaan suvaitsen saapua kotiin. Saan syödä ja juoda ja viilettää ympäri kaupunkia juuri niin vähän tai paljon kuin haluan. Toisaalta, mikään status ei lopeta selittelyä, se vain määrittää, kenelle joudumme selittelemään. Sinkkueläjänä saa siipan sijaan koota tarinoitaan sukulaisille, jotka vaativat saada tietää, onko jo uutta miestä kiikarissa ja miksen seurustele, aikuinen nainen. Ja johan sitä pitäisi muutaman vuoden päästä se lapsikin... Keskustelu lapsista yleensä loppuu lyhyeen, sillä jos sanaparille "helvetillinen riippakivi" on ilme, se taatusti heijastuu kasvoiltani lapsensaannista puhuttaessa.

Tällä kertaa keskustelu sai jäätävän sävyn siinä vaiheessa, kun mummi tokaisi, että ensi kerralla sitten vähintään lääkäri tai lakimies. Ärtymykseni oli välitön, koska olen nähdäkseni siinä vaiheessa, että totuttelen jälleen sinkkuelämän takaamaan vapaaseen, selittelemättömään elämään. En halua enkä jaksa alkaa metsästämään itselleni "unelmieni miestä". Mistä edes tietäisin, millaisen miehen haluan? Kaikki kriteerilistat olen heittänyt menemään. Tosin miehen ammatti ei ole koskaan mahtunut asioihin, jolla suhteen kannalta olen ajatellut olevan merkitystä...

Yhden kyllä tiedän: jos ikinä lyön hynttyyni yhteen insinöörin, lakimiehen tai lääkärin kanssa, kyseessä on joku jumalallinen väliintulo. Enkä tarkoita sitä siunauksellisessa mielessä. Vain hyvin harva alan mies kun herättää mielenkiintoni, herättämisestäkin lienee turha puhua, kun nyt jo haukotuttaa. Sanon tämän samalla vakavuudella kuin totean sen, että omalla kohdallani katu-uskottavuudesta ei ole tietoakaan sen jälkeen, kun sanon olevani teologian ylioppilas. Stereotypian makua.

Koko keskustelu parisuhteesta on epäviisas juuri nyt. Jos tielleni osuu ihminen, josta välitän, otan asiasta selvää. Siihen asti aion pysytellä hölmöilyn yläpuolella, ja nukkua yöni hyvin. Terveisiä mummille.

Stay awake, don't rest your head
Don't lie down upon your bed
While the moon drifts in the skies
Stay awake, don't close your eyes

Though the world is fast asleep
Though your pillow's soft and deep
You're not sleepy as you seem
Stay awake, don't nod and dream
Stay awake, don't nod and dream

Hmmm.. Jos vain valvoo, niin vaihtuuko päivä lainkaan?

Keskustelen paraikaa erään ihmisen kanssa inhimillisyyden huonoista puolista. Me ihmiset olemme huonoja eläimiä, mutta muihinkaan kategorioihin meitä ei oikein voi lakaista. Miksi "ihmisen" kategorian pitäisi olla niin eläimistä eroteltua, onhan meillä eläimelliset halumme ja vaistomme, kaikki se, mikä tekee meistä inhimillisiä. Sehän on oikeastaan eläimellistä. Inhimillinen ja eläimellinen.. Synonyymejä joillakin tasoilla?

Keskitymme turhaan maalliseen, materialistiseen ja epäolennaiseen ja teemme itsemme onnettomiksi. Niin, onnettomiksi. Onko onnellisuus edes tärkeää? Sitä en tiedä, en osaa sanoa, kun ahdistaa. Onko onnellisuus elämän tarkoitus, tai edes osa sitä? Onko toivo tärkeää? Eikö jokainen meistä toivo, että elämässä käy hyvin? Ja se hyvin ei tarkoita hienoa autoa tai upeaa taloa kaupungin laitamilla.

Uskallan sanoa, että me kaikki elämme siinä toivossa, että joskus, jostain löytyisi se ihminen, se toinen olento, jonka kanssa voisimme jakaa elämämme. Ilman pelkoa menettämisestä, satuttamisesta, pettyneen kärsimyksestä ja tuskan kyynelistä. Että saisimme rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Kestävän rakkauden vuoksi siirrettäisiin vuoria ja paljon enemmänkin.

Pohdimme mitä rakkaus on. Kemiallista, vai jotakin syvempää yhteyttä ihmisten välillä? Kuka tähänkin osaisi kattavasti vastata?

Hermostun ja saan vatsakipua siitä, että ihmiset joskus pinnallisuuksissaan riitelevät asioista, joilla ei ole universumin, maailman tilan tai elämän itsensä kannalta yhtään mitään merkitystä. Tällaisina hetkinä tekisi mieli huutaa, että jumalauta, avatkaa silmät ja katsokaa ympärillenne. Tehkää työtä se mikä täytyy, mutta muu aika nähkää se yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden vuori, jolla asumme. Olemme toki kaikki kulttuurimme tuotteita ja sidotut siihen aikaan ja paikkaan jossa kulloinkin elämme, mutta laajempi katsaus maailman asioihin tai tilaan ei olisi pahitteeksi. Ikäiseni tytöt, ja varsinkin vielä nuoremmat, kulkevat lapsityöllä tehtyjen vaatteiden ja meikkisutien, huulipunien ja väripiilareiden maailmassa, josta on vaikea irroittautua.

Nuoret naiset joka puolella maailmaa kyttäävät matkapuhelimiaan ja tulkitsevat tekstiviestien salamerkityksiä. Ihmiset kääntyvät sisäänpäin ja tuijottelevat vain omaa titaanikorulla lävistettyä napaansa.

Sattuuko todellisuus niin paljon, ettei sitä uskalleta enää edes katsoa?

Onko totuus niin ruma? Onko maailma niin ruma? Vai olemmeko me, ulkoisen kauneuden lisääntyessä, sisäisesti ja sielultamme niin saatanan rumia?

Mun tytöille HOPEAA!
Ihanaa Exstepit, ihanaa! Kiitos. En ole vielä nähnyt kuvia tai videota, mutta olen varma että teitte parhaan mahdollisenne, kuten kisassa aina pitää. Kiitos siitä kaikille.

p.s. Viime yönä unta kokonaiset 1,5 tuntia, vaikka takana on huonosti nukutut ja osittain valvotut yöt jo viikolla. Eikä taaskaan väsytä. Nukkumaanmeno alkaa olla pelottavaa touhua, pelkään etten saa taaskaan unta. Valvoen yksin omassa huonossa seurassaan yö on hirvittävän pitkä. Ja yksinäinen. Kenellekään ei voi soittaa, kukaan ei soita minulle. Katselen tylsän valkoisia seiniä. Valvon ja mietin, mikä on vialla. Olenko ahdistunut? En usko. Toiveikas on parempi sana. Vaan uni ei tule.

Yritin suorittaa rentoutusharjoituksia. Luin tenttiin. Lauloin Maija Poppasen "Pakko pysyä hereillä"-biisiä, ja yritin kuvitella, että olen hirvittävän väsynyt mutta pakko pitää silmät auki. Harmi sinänsä, onnistuin turhankin hyvin. Ei unta silmäntäyttäkään. Henkilölle, jolle uni on eräs maailman ihanimmista asioista, tämä on katastrofi.

Lämmintä maitoa en sentään vielä suostu litkimään, sitä aikaa saa odottaa. 20 pakkasastetta ajoivat minut ehkä käyttämään farkkujen alla pitkiä kalsareita, mutta lämmintä maitoa en juo. Yök. Juuri niin.

Istun kotona. Mun tytöt luistelee tunnin sisällä... Mulla on kynnet lakattu ja Hilga päässä. Niin joo, muita vaatteita ei sitten ookkaan, patterit kun on edelleen täysillä. Soitin Joensuuhun, kisaharkka oli kuulemma ollut Löysä guin Lebago.

Lausumme ässän, mutta korostamme EEtä...

Thunder, thunderation
we are the Steppi generation
when we fight with a termination
we create a sensation
Stepit are dynamite
boom boom
we're gonna shine tonight
thunder
thunder
(s)EX- STEPS, alright!!!

Nyt fiilistä tytöt... Ja homma toimimaan!
terveisin kotikapitaaninne Rausku

Vittu kun vituttaa. Mun tytöt lähtee aamulla kisamatkalle. Musta tuntuu kuin koko perheeni lähtis johonkin lomalle ja mä jäisin yksin kotiin.

Köhin täällä parastaikaakin, joten ymmärrän kyllä miksi ei ole mitään järkeä lähteä mukaan. Mutta tunteilla kun on niin vähän tekemistä järjen ja ymmärryksen kanssa.

"Tunge positiivinen ajattelu hanuriisi
kierrän kriisiryhmänne kaukaa
älä tyrkytä minulle terapiaa
kaada lisää paskaa mun niskaan
Mua vituttaa niin ankarasti
vituttaa aamusta iltaan
Mua vituttaa
On kaikki turhaa
Ja vittu kun vituttaa...."
-Ismo Alanko Säätiö: Vittu kun vituttaa-

Luistelkaa hyvin. Munalla. Ja kiveksillä. Tai siis vitulla ja munasarjoilla. Neljä VEETÄ! Vauhti, voima, varmuus ja ...!! Ja Hilgalle terveisiä.
Terveisin ylpeä kapteeninne Rausku

Joensuun kisat jää tältä kapitaanilta väliin. Voi paskan paska. Oli tarpeeksi paha pala, että huomasin olevani kyvytön kilpailemaan tämän yskän kanssa. Nyt tilanne on siis se, että olen senverran sairas, etten jaksa lähteä edes mukaan matkalle. Viisi tuntia bussissa suuntaansa ja kohteessa -30 pakkasta ei kuulosta hyvältä silloin, kun yskittää, nokkaan sattuu kun niistää ja sydänalassa tuntuu pientä kipua.

Parin viikon sairastamisen jälkeen alkaa tuntua siltä, kuin koko normaali elämä lipuisi ulottumattomiini. En pääse harjoituksiin, en salille enkä lenkille (kas niin, lenkillekin tekee mieli kun joutuu tarpeeksi pysymään paikallaan). Kaikenlainen energianpurkaminen on kielletty. Eihän sitä energiaa hirveästi ole muutenkaan, mutta normaalisti aktiivisena ihmisenä paikallaanolo ja hengästymisen välttäminen on turhauttavaa.

Mikä kirpaisee tässä vaiheessa eniten heti kisamatkan menetyksen jälkeen, on laulutuntien lykkääminen hamaan tulevaisuuteen. En ole päässyt tunnille kuukauteen, ja nyt on kaikki laulaminen pannassa, koska nokka on tukossa ja keuhkoista kuuluu vain rohinaa. Olla ilman laulamista on kuin yrittäisi olla syömättä, juomatta. Hengittämättä. Jokainen hengenveto on normaalisti kuin potentiaalinen alkava sävel. Laulaminen on myös tapa käsitellä tunteita, tapa rentoutua ja haaveilla, tapa aloittaa ja lopettaa päivä. Tapa pitää tauko tenttiin lukemisesta.

Mieletöntä, kuinka laulamisesta voi tulla niin tärkeä elementti elämässä. Tuntuu typerältä tunnustaa, että tarvitsen musiikkia, olen addikti. Tarvitsen hyvää musiikkia ympärilleni, haluan kuulla, eläytyä, nauttia. Mutta haluan myös itse ilmaista. Taidot, joita toki toivoisi olevan ja joita olemassaolevan materiaalinsa päälle jokainen voi kehittää, eivät ole tässä asiassa oleellisia. Oleellista on tuntea musiikki sisällään ja antaa sen virrata. Jokaisella on omansa. Oma musiikkinsa, oma virtansa. Laulamisesta kumpuaa positiivista energiaa, ja vaikkei naminamipositiivisuudesta tällä luonteella ole pelkoa, elämänlaatua musiikki kohottaa huimasti.

Hmmm... Vaikka Joensuun reissu edelleen harmittaa, taidan laittaa levyn soimaan ja maata selälläni lattialla. Kuunnella, tunnelmoida, unelmoida. Hymyillä. Tenttiin ehtii kyllä lukea, myöhemmin.

HOAS. HOAX. HO-ASS.

Patteriremontti. Millon tämä loppuu?

Ensin koitti jääkausi, juuri ennen joulua. Lämpötekniikan idiootit löivät koko talostamme lämmöt ja vedet poikki remontin takia. No, eihän opiskelijat lämmöllä tai vedellä mitään tee. Eikä jääkaapilla, kun siitäkin hajosi termostaatti. Nyt on siis kasvihuoneilmiön vuoro. Patterit porottavat täysillä, koska huoltomiehen irvikuvat "unohtivat" asentaa pattereihin säätönapit, mistä niitä saisi pienemmälle.

Tässä tropiikissa ei kyllä nuku kukaan. Viherkasvit lienevät onnessaan, kun ilma alkaa olla kostean nihkeää. Juoda täytyy koko ajan, etten kuole nestehukkaan. Enää täältä puuttuvat marakatit ja papukaijat, mutta eivätköhän nekin kohta näyttäydy...

Apinakin on jo; minä, joka sen sijaan että soittaisin huoltoon, avaudun tänne gallerian päiväkirjaan. Vaatteita täällä on tarpeetonta pitää päällä, joten alan yhtäkkiä ymmärtää, miksi Tarzan ja Jane pukeutuvat viidakossa vain ilmaviin ja kriittiset paikat verhoaviin läpysköihin. Olisin itse askarrellut vaahteranlehdistä pikku pikku bikinit ja eläytynyt esiäitimme Eevan elämään, omenansyönteineen kaikkineen. Pitäähän sen verran syntiä elämässä olla.

Mutta tähän aikaan vuodesta ovat vaahteranlehdet vähissä. Kuten vitsitkin, jos kämpän lämpötila ei ala laskea pikapuoliin.