IRC-Galleria

En ole koskaan hävennyt sitä tosiasiaa, että en pidä lapsista. Lapset, iältään nollasta sanotaanko nyt, yhteentoista, saavat meikäläisen voimaan pahoin. En halua hoitaa lapsia, enkä todellakaan ole ajatellut hankkia omaa. Kaikki sanovat, että mieli muuttuu kun oikea mies sattuu kohdalle. Voi olla. Ehkäpä, kuten ystäväni Anna sanoi, taivas putoaa huomenna ja kuu on juustoa.

En tiedä lapsista mitään. Enkä haluakaan tietää. Olen ollut lapsenvahtina enemmän kuin terveydelleni on hyväksi. En pysty (vai suostu?) näkemään sitä, mikä tekee lapsesta niin ihmeellisen ja ihanan. Olisihan vauva varmaankin söpö, jos se istuisi tai makaisi paikallaan, hiljaa ja liikkumati. Mutta se huuto? Ruokkiminen? Ajatus vauvan rintaruokinnasta saa vatsani solmuun. Imettävien äitien näkeminen kaupungilla on riittävän kamalaa, omalle kohdalleni en kyseistä tapahtumaa kykene edes kuvittelemaan. Pukeminen? Vaipanvaihto?? Ei jumalauta, ei ikinä.

Kuten todettua, en ollut koskaan hävennyt näkökantaani. Olen ajatellut, että joillekin naisille lapsensaanti vain ei ole ajankohtainen asia. Toiset tekevät uraa tai ehkä kiinnostuksen kohteet vain ovat muualla. Viime aikoina olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että asia ei ole niin yksinkertainen. Moni vanha luokkakaveri on jo äiti, ja asia tulee esille erilaisissa yhteyksissä. Kun joudun tilanteeseen, jossa joudun paljastamaan ajatukseni lapsista, ihmiset pyörittelevät silmiään selkäni takana tai lyövät asian leikiksi. Ikäänkuin olisin vielä kitisevä esiteini, jolla ei ole käsitystä elämän realiteeteista.

En tiedä, miten saamaani palautetta tulisi tulkita. Olenko joutunut juttusille vain ahdasmielisten tai vanhoillisten ihmisten kanssa? Vai rikonko jotakin kirjoittamatonta sääntöä; naisen tulee haluta lapsi, ainakin teoriassa, "sitten joskus".

Muutaman kerran olen jopa hävennyt suhtautumistani; olen toivonut, että voisin olla luonnollisemmin lasten seurassa. Olen miettinyt, puuttuuko päästäni joku virtapiiri, joka oleellisesti kuuluisi sukupuoleni tuntomerkkeihin.

Mitä naisesta puuttuu, jos hän ei halua lasta? Onko lapsen haluaminen osa naiseutta? Tekeekö kantani minusta vähemmän naisen? Onko yhteiskunta taantumassa? Asenteet näyttäytyvät yhä konservatiivisempina. Perinteiset sukupuoliroolit ovat jälleen valtaamassa alaa. Miksi me naiset suostumme tähän?

On mielestäni kaikenkaikkiaan kuvottavaa, että ihmiset olettavat "jokaisen naisen haluavan lapsen, viimeistään Sen Oikean satuttua kohdalle". Kaikkein vastenmielisintä on se, että jopa naiset latelevat toisilleen näitä olettamuksia. Luulisi sentään oman sukupuolen edustajien pitävän toistensa, ja samalla omia puoliaan. Meillä on vapaus valita. Ja me kaikki emme valitse iloista ydinperhettä kaksine lapsineen.

EDIT 12.3.: AHDASMIELISYYDESTÄ; siskon kommentteihin;
p.s. Aina kun jotakin arvostelee, saa kuulla olevansa jossain suhteessa "rasisti". Sananakin raivostuttava, (ikä)rasismi, ei sovi tähän, tutustukaa semantiikkaan.

Toiseksi; en minä ketään henkilönä syrji, en myöskään potki imettäviä äitejä tahi lapsukaisia. Kykenen kyllä soluttamaan elämäni kaikenlaisten ihmisten seassa. (Useimmiten en myöskään mulkoile vihaisesti.) Teen vain henkilökohtaisen valinnan siinä, kenen kanssa olen lähemmin tekemisissä, kenen kanssa en. Toiset eivät halua olla tekemisissä juoruakkojen, alkoholistien tai mielenterveyspotilaiden kanssa, minä pysyttelen etäällä kakaroista.

Kolmanneksi; ei ole mitään leimaamista sanoa, että pienet lapset huutavat, kyselevät ja tarvitsevat jatkuvaa kaitsemista syöttämisen ja muun osalta. Tämä kai kuuluu ihmisalkujen elämään, mutta vittuako se minulle kuuluu, ja miksi minun pitäisi hankkiutua tilanteeseen jossa joudun moisesta kärsimään?

Ja viimeiseksi; En minä ihmettele sitä, että ihmiset haluavat lisääntyä ja saada lapsia, vaikka kirjoituksestani niin ehkä voisi päätellä. Joka kohdassa nähdäkseni puhun kuitenkin subjektiivisesti mielipiteistäni ja omista ajatuksistani. En koko kansasta. Suurin osa naisista haluaa kokea äitiyden ilot. Kuten kirjoitan; olen vain luonnollisesti ajatellut, että KAIKILLE NAISILLE se ei ole oikea vaihtoehto, ja vituttaa, kun tälle näkemykselle harvoin löytyy kannatusta. Peräänkuulutan valinnanvapautta, .... minäkö ahdasmielinen?

Ulkona on satanut lunta.

Hyvin nukuttu yö. Ensin oli kylmä, mutta kahden peiton alla juuri sopivaa. Patterit eivät kai taaskaan toimi. Mistä orastava optimismi? Näin miellyttäviä unia. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt unen, nukkuminen on ollut epävakaata. Viime yönä unessa selvitin asiat, huuto loppui. Unet kai todella auttavat ihmistä selvittämään elämänsä kipeitä tai ongelmallisia asioita. Vaaka asettuu jonkinlaiseen tasapainoon. Aivan kuin olisin herännyt koomasta. Maailma näyttää erilaiselta tänä aamuna... Yllättävän ystävällistä. Viileä lattia tuntuu mukavalta varpaissa, valoisuus ensi kertaa siedettävältä.

Pelkään, etten ole lainkaan herännyt. Odotan, että nurkan takaa hyökkää ahdistus, jonka kanssa olen jo viikkoja kulkenut käsi kädessä ja sylikkäin. Toistaiseksi on tilaa hengittää.

Ystäväni näkee minut. Valtava taakka putoaa harteiltani... Olen sittenkin olemassa. Joku näkee sen mitä olen, kuka olen, missä vaiheessa. Lupasi auttaa minua eteenpäin; ja apua minä totta vie tarvitsen. Ystävyyttä.

Shokkivaihe lienee ohi, siitä kertovat kevyempi olo sekä nämä kuumat kyyneleet. Ehkä ymmärrän paremmin. Ehkä olen pikkuhiljaa valmis irrottamaan otteeni vihasta ja kääntämään sen voimakseni. Kärsivällisyyttä vain.

When I pass you in a club
"Ooh-la-la", you gasp.
Back up boy
I ain't your toy
Or your piece of ass

-Pink-

Vitun mulkvistit. Mitään ei osata rakentaa, särkeä kylläkin, siinä olette tehokkaita. Mitä särkyi tällä kertaa, lamppu? Vai kolahtiko lattialle jonkun sydän, tallottavaksesi? Mene pois. Ja pysy siellä. Kaukaisimmassa helvetissä. Ja pala saatanan liekillä.

Sen sijaan, että lukisin sosiaalipsykologian tenttiin, kiehun kiukusta.
Hereillä pysyäkseni kulautin kurkkuuni tölkillisen Batterya, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollut paras mahdollinen ajatus. Maistelin myös puoli pussia suklaata, mikä takaa, että energiavarantoni eivät lopu aivan kohta.

Primitiivinen aggressio puskee pintaan. Sen sijaan, että istuisin kiltisti vilttiin kääriytyneenä sohvallani ja lukisin tenttiin, halajan jotakuta nyrkkeilysäkikseni. Kurkustani pääsee tasaisin väliajoin tukahtuneita ja vähemmän tukahtuneita AAAARRRRRGGGHHHH- äänteitä, ja jos kehtaisin, karjuisin kämpässäni kuin jellona. Mutta tätä miettiessäni tajusin itsekin, että se olisi aika epätervettä.

Tekee mieli heitellä tavaroita. En ole koskaan uskaltanut mäiskiä tavaroita seinään niin, että ne olisivat tyydytyksekseni rapisseet rikki ja tuhannen siruiksi. Haluan hajottaa jotain, kuulla särkyvän kilinän. Aloittaisin leipälautasesta, mutta kun se on ihan uusi ja nätti... Hmph. Me tytöt. Ensi viikolla menen kauppaan ja ostan vastaisen varalle halpaa kiloposliinia.

Mielikuvissa riehuminen helpottaa kummasti. Kuvittelen käveleväni kaupungilla, tapaavani tiettyjä ihmisiä, ja PAM -oikeaa suoraa, vasenta koukkua. Ei sanaakaan, vain terävä isku. Jäljelle jäisivät vain kengät, kuin Asterixista tutut roomalaisten sandaalit. Tunnen tällä hetkellä rystysissäni kutinaa, jonka poistaa vain ääni joka kuuluu nenäluun murtuessa.

Varokaa vain, te keltamaksaiset kojootit. Yksikin poikkipuolinen sana, ja klyyvarinne vaihtuu kätevästi toiselle puolelle päätä.

Halki, poikki ja pinoon. ROaaarrrghh.

Päivä ei voisi alkaa erikoisemmin. Ei vaan voisi.

To whom it may concern, olen todella niin pahoillani kuin ihminen voi olla. Tästä en kuitenkaan voi ottaa syytä niskaani, koska rehellisesti; minä en tiennyt. En voinut tietää. Toivon että rehellisyyttäni ja hyvää tahtoani ei epäiltäisi. Luulin että asiat olivat jotain aivan muuta.

Huh. Toivottavasti tämä todella on helpotus. Toivottavasti tuskan lisäksi löytyvät nyt avaimet johonkin uuteen ja parempaan. Sitä me kaikki ansaitsemme. Parempaa. Voimia R:lle.


Kuuntelussa Kaija Koon albumi "Mikään ei riitä". Suosittelen.

Kaveri tuli juuri juuri Thaimaasta. Thaimaassa ihmisillä on kuulemma pihoillaan pieniä temppeleitä, joita hoitamalla lepytellään niissä asuvia pahoja henkiä.

Meillä länsimaalaisillakin on temppelimme. Minun henkeni temppeli on ruumiini. Yksinkertaisesti sanottuna, sielu asuu ruumiissa. Olisi kaikkien terveysoppien mukaista huolehtia tästä temppelistä, jotta henkenikin voisi hyvin.

Eilen sipsejä ja suklaata, tänäänkin paljon suklaata ja erilaisia karkkeja, sokerimössöä. Suolaa, rasvaa ja lisäaineita, siinäpä kaikki, mitä nyt muutaman ruisleivän aamiaiseksi taisin muistaa. Jos tätä temppeliä on joskus palvottu, niin nyt on toinen ääni kellossa. Liikaa valvomista ja vääriin vuorokaudenaikoihin. Liian vähän liikuntaa, sen huomaa särkevistä hartioista, kun istuu sohvalla ja lukee (milloin tenttikirjaa, milloin sarjakuvia..). Täysin repsahtanut ruokavalio. Voitte kuvitella, kuinka suuttuneita ovat hyvät ja pahat henkeni, kun temppelin hoitoa näin laiminlyödään.

Tuntuu ylivoimaiselta luopua herkuista, kun kevät muutenkin näyttää ankeimman puolensa. Maassa on suolasta ja hiekasta harmaantunut, puolisulanut lumi, ja pakkanen tunkeutuu jokaiseen niveleen. Kylmyys saisi jo riittää. Urheilu on periaatteessa lääkekuurin takia kielletty, vaikka mieli tekee salille hikoilemaan. Seuraan kehoni muodonmuutosta peilistä. Ahdistun. Kovin vastenmielistä.

Tiedättekö, kun joskus on näitä päiviä.

Istuin päivällä kotona ylhäisessä yksinäisyydessäni ja haudoin hiljaista kuolemaa tiedekunnan lähettämän pedagogisen kyselylomakevuoren kanssa. Siinä halvatun lomakkeessa kysytään muun muassa neljää henkilökohtaista tavoitettani. Lisäksi jokaisen tavoitteen kohdalla kysytään, kuinka tärkeäksi koen tavoitteeni, kuinka paljon olen nähnyt vaivaa ja ajattelenko ehkä jopa onnistuvani tavoitteen saavuttamisessa.

Ja tavoitteet ovat ah, juuri ne asiat, jotka olen halunnut heittää mielestäni hetkeksi. Olen kuitenkin saanut postitse tämän saman kyselyn jo kolmesti, joten ei varmaan ole soveliasta enää viitata sille kintaalla. Rehellisesti sanoen luulin, että ne tajuaisivat kahden postituksen jälkeen, ettei "arvoisaa vastaanottajaa" kiinnosta paskaakaan, mutta turha toivo. En kuitenkaan halunnut ryhtyä epäkorrektiksi ja kirjailla tutkimuslomakkeita täyteen "kirkkoveneitä", vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.

Tavoitteet, mitä ovatkaan tavoitteet? Onko tavoitteeni selviytyä kevään opinnoista? Onko tavoitteeni ylläpitää mielenterveyttäni olemalla itselleni armollinen? Kuinka hyvin onnistun tässä tavoittelussa? Tavoitteeni työelämässä? Niin, tämä tavoite olisi varmaankin... niin... työllistyä. Valmistun viiden vuoden maisteriohjelmasta työttömäksi teologiksi. Kas kun ei halua papiksi eikä opettajaksi. Eksistentiaalinen ahdistus on suunnaton: nautin opiskelustani, olen varma siitä, että olen valinnut oikean koulutuksen. Mutta työmarkkinat tuskin tulevat olemaan samaa mieltä kanssani. Ja missä minä sitten oikein olen hyvä, kysyi eräskin kaveri humalapäissään kantabaarissa. Sanoipa vielä, että nyt pitäisi alkaa pikkuhiljaa osata suuntautua sinne mitä oikeasti haluaisi tehdä. Mitä minä voin sanoa osaavani erityisen hyvin? Ja mihin minä oikeastaan haluan suuntautua? Juuri niin. Hiljaista pitelee.

Tavoitteeni on yrittää olla armollinen itselleni siten, etten ajattele liikaa tulevaa, enkä mennyttä varsinkaan. Tavoitteeni on tämä päivä. Alusta loppuun.

Ja se vitun ystävänpäivä. Amerikkalaiset ne osaavat pilata yhden hyvän päivän vuodesta (no, oikeastaan Halloween on toinen, mutta puretaan sitä angstia sitten syksymmällä). On ihan käsittämätöntä, kuinka jonkun positiiviseksi tarkoittama idea voi kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että loppujen lopuksi kyseinen ajatus tuottaa enemmän pahoinvointia kuin sitä iloa ja valoa. Ystävänpäivä on nykyisin Suomessakin halipusukukkasuklaapinkkiällötyspuudelipäivä. Ja suurin osa suomalaisista istuu kotona ja ahtaa sisuksiinsa niitä samoja pinaattilettuja kuin viimekin viikolla tähän aikaan. Ainoa ero edellis- tai seuraavaan viikkoon on itsesääliin lipsumisen suuri mahdollisuus.

Ystävänpäivän ideaali käsittääkseni olisi se, että jokaisella olisi kainalossaan joku halittavan oloinen tapaus, jonka kanssa käytäisiin ensin rusettiluistelemassa posket punakoiksi, ja sitten rentouduttaisiin Big Bearin vuoristomajalla takkatulen äärellä viiniä nauttien ja toista silitellen. Mutta kannattaako ruusunpunaisia haaveita kansalaisille syöttää? Varmasti, jos markkinavoimilta kysytään. Paitsi kaupoissa, myös mielenterveyspalveluiden päivystysosastolla ystävänpäivä näkynee ruuhkautumisena. Mihin suuntaan ollaankaan matkalla...?

Myönnän. Olin markkinoinnin uhri. Käytin ulkoillessani vaaleanpunaista kaulahuivia, normaalin tumman lilan sijasta. Illalla söin itse tekemääni kermaista vadelmarahkaa yksin sohvalla, päälläni iso kauhtunut teepaita. Säälittävin osuus oli mielestäni se halvatun kermarahka.

http://70.86.201.113/imageserv2/temporary/PBF013ADAdmiralSchlork.html <-Hmph. Juuri niin.

Huomenna ei siis mitenkään pääse luennolle. Se kun sattuu pahasti olympialähetyksen kanssa päällekäin. Klo 11.25 alkaa yhdistetyn joukkuekilpailu, ja sehän on aivan pakko nähdä. Ainoa syy, mikä saa meikäläisen tuijottamaan televisiota tuntitolkulla, ja vaikka sitä kirottua curlingia, ovat olympialaiset ja niiden jalo aate. Urheilun eliittikisat.

Koko olympialaiset sattuvat muuten aivan väärään saumaan. Tenttiin olisi luettava yli 2000 sivua, ja aikaa alle kaksi viikkoa. Mutta vaikka sitä mitenpäin kelaisi, niin tentti tulee, tentti menee. Aina on seuraava tenttipäivä. Olympialaiset on sentään vain kerran neljässä vuodessa. Niin siis oikeastihan välissä on myös kesäolympialaiset... Mutta ei näitä sentään joka vuosi näe!

Sydneyn kesäkisojen aikaan muistan, kuinka menin illalla aikaisin nukkumaan, heräsin keskiyöllä kun lähetys alkoi ja vedin sängyn viereen hankitun energiajuoman naamaani. Tuijotin lähetystä pimeässä makuuhuoneessa, minimivolyymilla niin kauan kun kofeiinista riitti iloa. Aamulla heräsin kouluun/töihin. Kisojen jälkeen olin taatusti väsyneempi kuin yksikään Sydneystä palannut urheilija, mutta yhtä onnellinen kuin kultamitalistit. Ja hirveässä kofeiini/tauriinikoukussa.

Pahin riippuvuus on kuitenkin riippuvuus penkkiurheilusta. Katsottava on, vaikka arki tuntuu ilman olympialaisiakin siltä, ettei mikään asia etene. Nyt muutaman viikon ajan arkeni pyörii kuitenkin television, suorien lähetysten ja koosteiden parissa.

...Sekä tv-lupatarkastajia vältellessä. Päiväsaikaan en uskalla kotona hiiskahtaakaan, pelottelukampanja toimii: "olemme aloittaneet tehotarkastukset alueellanne". Jos luvaton televisionkatseluni johtaa sakkoihin, laskin, että olen silti muutaman kuukauden kuluttua omillani. Lupa kun maksaa parisataa vuodessa, ja sakot voivat maksimissaan hujahtaa neljänsadan tietämille. Luvatonta (joskin vähäistä, tähän vetoan) katselua on täynnä jo lähes kaksi vuotta, joten nähdäkseni asiat ovat mallillaan.

Ilmeisesti tv-maksuhallinnon tavoite on pelottelukampanjallaan houkutella esiin uusia vapaaehtoisia maksajia, jotka eivät enää jaksa elää tarkastajanpelossa. "Tehostetut tarkastukset alueellanne" -haluaisin tietää, montako tarkastajaa lisää tämä tarkoittaa. Kuinka paljon kärähtämisen riski kasvaa? Sikäli kun se ketään liikuttaa, en itse "sosioekonomisista syistä" ainakaan toistaiseksi aio ryömiä ulos laittomuuksien luolasta. Olympia-aate on kenties jalo, mutta arjen tekopyhyys sikseen.

...on poutasää??

Töistä tullessani ulkona oli siniharmaata ja pimeää. Se on ihanaa, koska en ole sopeutunut kevään valoon. On kummallista, että vaellettuamme kuukausia pimeässä, alkavat päivä ja yö yhtäkkiä erkaantua toisistaan... Kävelin pakkasessa kohti kotia, katselin taivaalle. Kuu välkkyi harmaiden pilvien välistä, toivoin että olisin vielä tarpeeksi viaton voidakseni maata valkeassa lumessa ja tehdä lumienkelin.
Kevään outo valoilmiö aiheuttaa ongelmia päivärytmiin. Kun aurinko paistaa, pitäisi olla iloinen ja onnellinen, kevät tulee, lumi sulaa ja maailma herää eloon, Suomi kuoriutuu synkkyydestä. Valitettavasti kuulun siihen ihmisryhmään, josta ulkomaailman aurinko imee kaiken energian. Mitä valoisampaa ulkona, sitä pimeämpää sielussani... Kesäksi totun ja hämärä haihtuu, mutta toistaiseksi... Kurjuutta kaikki tyynni.

Olen aikaisempiin kirjoituksiin lainannut erilaisten laulujen sanoja. Mielestäni laulujen sanojen lainaaminen on kohtuullisen tylsää; laulu on jo tehty... Eikä lainaajan todelliseen tunnetilaan pääse käsiksi. Jos laulua tulkitsee uudelleen, omalla äänellään, omalla materiaalillaan, silloin avautuu uusi maailma samoista sanoistakin. Mutta pelkät sanat ruudulla, vailla tunnetta, vailla melodiaa. Teksti ei koskaan kumpua lauseiden lainaajasta, vaikka sanat kuinka kohdalleen asettuisivat. Silti aion jälleen tänään lainata yhdet sanat....

"Won't open my mouth
you know what I'll say
It hurts me that it's gotta be this way
I can no longer hide
God knows I've tried
I held on
as long as I could
If I could change it I would
This is the way I am
And this is what I do

I cry my tears
but they're not for you
Playing a game
I know you've done too
I shouldn't have waited
But still it is all the same

Cause you know
I'm just playing my game"

-Lene Marlin; Playing my game-

Tulkitse tunteitani, valmis laulu. Kaverin kanssa puhuttiin, että lyriikoiden taakse on helppo piiloutua... Saa puhua tunteistaan käyttämättä omia sanojaan. Merkitys on toki ilmeinen, mutta sielustaan ei tarvitse raapaista tikkuakaan, sillä lyriikka puhuu puolestaan. Ei minunkaan sisuksistani enää mitään omaa irti saa. Tulkitkaa siis, kaikella taidollanne ja tunteellanne. Lauluhan se vain on?