IRC-Galleria

Yksin


Tyttö istui surkean näköisenä sängyllään,
yrittäen hukuttaa murheensa suklaajäätelöön.
Miksei tyttö voinut vain jatkaa elämäänsä niin kuin poikakin?
Miksei vain voinut unohtaa?
Siitä tuntui, että sen elämä olisi pilalla,
millään ei ollut merkitystä.
Sen teki mieli kadota.
Tyttö rutisti tyynyn vasten rintaansa ja työnsi siihen päänsä,
sillä ei ollut muutakaan mitä vasten itkeä.
Sen vaaleat hennot hiukset olivat hieman pörrössä,
naama punoitti.
Tyttö oli itkenyt meikit poskilleen.
Se tunsi kuinka ikävä syövytti sen sydäntä.
Kohta jäljellä oli vain kova kuori ja sen sisällä pelkkää tyhjää.
Tyttö oli ollut rakastunut.
Miksei poika ollut huomannut sitä?>

Turhaa
Vasta, kun olen yksin,
tajuan, että olin itse se kaikista tyhmin.
Kaikki ovat kadonneet ympäriltä mun.
Mistä enää löytäisin lohdun?
Yhä uudelleen mä yritän,
sen mitä teen kyllä ymmärrän.
Kuitenkin ain` jotenkin epäonnistun
ja sitten vain istun ja lannistun.
Miksi enää edes yrittää?
En osaa sitäkään selittää,
mutta satuttaa en enää tahdo,
en sitä enää katso, kun itket sä,
tai peilissä mun, mä.

Aina kun sua mä ajattelen,
samalla myöskin hymyilen.
Muiston kauniin kun mieleeni saan,
ikäväni kasvaa ja sua haluan päästä halaamaan.
Koska niin en voi tehdä nyt,
on silmiini kyyneleet syntynyt.

Näin ikävä sydäntäni polttaa,
ja siitä jäljelle jää pelkkää tuhkaa.

Sammuuko koskaan tää kaipuuni palo?
Siinä taas kysymys mieleni jalo

Veitte.
En jaksa käsittää,
en viitsi välittää.
Puhukaa mitä haluatte,
vielä omiin valheisiinne vajoatte.
Elämäni pilata tahdoitte,
siinä aika hyvin onnistuitte.
Ei tässä ole enää mitään järkeä,
sydämeni onnistuitte särkeä.
Multa yhden tärkeimmistä veitte
ja samalla elämäni kurjaksi teitte.

Tuska.


Tuska viiltää sydäntäni,
Tuntuu kuin kaikki oisi aina mun syytäni.
Tuntuu,Etten osaa mitään tehdä oikein,
Tuntuu,Että ystävyys on siltikin asia kaikkein vaikein.
En tiedä mitä voisin tehdä etten muita satuttaisi,
Oma itseni kylläkin olla haluaisin.

Tunsin, kuinka se kaihersi sydäntäni.
Repi minua rikki, pala palalta.
Elin ne hetket uudelleen, joka yö.
Ne nousivat alitajunnastani, joka yö vain vainotakseen minua.
Tahtomattanikin muistin ne kädet.
Kamalat, likaiset, syntiset kädet, jotka vasten tahtoanikin koskettivat minua, samalla rikkoen lapsen omaisen siveyden ja enkelimäisen puhtauden.
Muistin niiden syntisten huulten kosketuksen ihollani ja joka yö jouduin elämään ne hetket uudelleen, unissani.>

Ilman sua.


Painoin päätäni lujaa sängyn patjaan. Tuuli lauloi hiljaa ikkunaan ja kuunvalo heijasti kuvioita valkoiselle tapetille.

“Jos voisit vain tulla takaisin“, kuiskasin hiljaa autiolle huoneelle. Huusin tummaan yöhön ja itkin verta. Käteeni oli viiletty sydän, silmäni eivät olleet sulkeutuneet viikkoon.

En pystynyt nukkumaan, en pystynyt syömään. Olen vaan niin tyhjä ilman sinua. “Ilman sinua, ei ole minua”, niin sinä aina sanoit ja halasit minua pitkään. Nyt minä olen niin yksin, vain varjot seuranani.
Sinun kuvasi katsoi minua pitkään yöpöydällä, silmäsi loistivat kuin tähdet, vielä tuona päivänä kun kuva otettiin.

En ollut nähnyt hymyäsi, kuullut nauruasi enää pitkään aikaan. Minne sinä olit mennyt? Kyllä minä tiesin, mutta vielä pieni tyttö sisälläni ei tahtonut uskoa sitä todeksi.

Sade ropisi hiljaa kattoon, taivas itkee kanssani. Niin se oli tehnyt joka yö, niin hiljaa. Joka ainut yö siitä asti, kun sinä nukahdit ikiuneen. Tahtoisin niin kovasti, että voisin herätä vierestäsi. Kohdata kauniit silmäsi, auringonsäteiden osuessa silmiisi saaden ne kiiltämään. Siristit silmiäsi aina hiukan ja pussasit minua poskelle.

“rakastan sinua aina”, kuiskasit korvaani ja sitten halusit nukahtaa uudelleen, nukkua siinä aina. Nukahdit ikiuneen, et koskaan herännyt, vaikka minä niin yritin saada sinut heräämään. Sinä pinnistit ja pidit silmiäsi kiinni. Päivän vieressäsi nukuin, ennen kuin suostuin luovuttamaan. Soittamaan apua, teinkö sen liian myöhään?

“mitään ei ole tehtävissä”, minulle sanottiin, mutta en tahtonut uskoa. En tahtonut luovuttaa toista kertaa. Eihän minun tarvinnut?

“Vaikka en sinua enää nää, saanhan silti vielä kiinni pitää?”, kuiskaan hiljaa ja nostan kuvasi yöpöydältä ja painan sen rintaani vasten. Kyynel valahtaa poskelleni ja painaudun peittoihin.

Painan kuvaasi tiukasti rintaani vasten ja kurotan kättäni yöpöydän avonaiseen laatikkoon. Otan laatikosta purkin, joka on täynnä lääkkeitä. Ei minulle.

Katson kuvaasi vielä kerran. “Kohta olen luonasi, odotathan?”, sanon ja annan suukon kuvalle. Painan sen uudelleen rintaani vasten ja kaadan lääkkeet suuhuni. Nielaisen ne kerralla, vaikka se sattuu. Minä tiedän että olen valmis kärsimään sen verran vuoksesi.
Sitten minä nukahdan.

Hyvästi

itkin
itkin
itkin liikaa

sinä olit lähdössä
siksi itkin

sinä et itkenyt
vaan painoit pääsi alas
ja huokaisit
kuiskasit;
joskus palaisit

itkin lisää

ja halasit
halasin takaisin

ja silloin sinäkin itkit

ja me itkimme yhdessä
läpi loputtoman hiljaisuuden
suloisen hiljaisuuden
kunnes lähdit

en tehnyt mitään
sillä sinä olit poissa
ikuisesti

yöllä heräsin
kun käteni hapuilivat tyhjää.
tyyny oli märkä kyynelistä
kaipaus söi minua
enkä jaksanut edes itkeä

se kestäisi ikuisuuden

Näin sinut

Näin sinut kävellessäni
ja lopetin kävelemisen

Näin sinut edessäni
ja suljin silmäni

Näin sinut unissani
ja lopetin nukkumisen

Näin sinut mielessäni
ja lopetin ajattelemisen

Näin sinut kaikkialla
ja lopetin kaiken

HYVÄSTI

Olit ystävistä parhain,
ajattlin sua anivarhain.
En voi löytää parempaa mitään,
vaikka aina yrittää pitää.
En tiedä kestänkö ilman sua,
en anna sun kuitenkaan unohtua.
Uuden löysin vihdoin,
käteni hänen ympärilleensä kiedoin.
Tuntunut hyvältä hali ei,
hän ajatukseni sinusta pois vei.
Älä unohda ystävää ikinä,
saattaa siitä syttyä surunkipinä.