IRC-Galleria

olin toisella tai kolmannella luokalla ala-asteella. mulla oli hiuksissa kukkakuvioinen, isompi ponnari, jonka olin saanut lahjaksi mun tädiltä ja sen mieheltä. olin matkalla kouluun, kun vähän ennen Hyllykallion uhreilukenttää huomasin kyseisen ponnarin tippuneen. muistan sen tunteen ja tilanteen tarkasti. ei se edes ollut mun vika mitenkään, mutta tunsin kauheaa syyllisyyttä. ei sillä, ettei mulla olis ollut kymmeniä rakkaampia ja hienompiakin ponnareita, eikä sillä, ettei tädillä ja sen miehellä olis ollut mahdollisuutta ostaa mulle vaikka sataa sellasta uutta. silti! kai mä itkin. etsin. eipä sitä koskaan löytynyt.

maailma muuttuu, minä en. tuntisin varmaan vieläkin tollasessa tilanteessa oloni kurjaksi, vaikkei kyseessä olis kun yks vähän erikoisempi ponnari. joskus kun on kävi samanlaisia tilanteita, mietin miten lahjan antajasta tuntuis kurjalta kun sen toivomaa ja suunnittelemaa käyttöä antamalleen lahjalle ei oliskaan tullut, ainakaan pitkäksi aikaa. mä haluaisin arvostaa kaikkea sitä mitä ihmiset tekee mun eteen. vaikka sitten ajatuksiakin. jo tosi pienestä pitäen inhosin sitä, jos joku kaveri sanoi saaneensa huonon lahjan, tai ei osannut esittää innostunutta saadessaan jotain vähemmän toivottua. ei se musta oo varsinaisesti mielistelyä. jokaista ilahdutusyritystä pitää kunnioittaa. pienikin lahja tai muistaminen on eri asia saatuna kun ite ostettuna tai hankittuna. kai se on sitä mitä rahalla ei voi saada, vaikka realistisesti ajateltuna voikin. tää on mulle jotenkin tosi tärkeä asia.