Miusta on vähän outoa pitää hiljaisia hetkiä esim. kouluissa. Kai se joitakin auttaa, henkisesti, mutta kannattaisi ennemmin yrittää auttaa nuoria (ja miksei vanhojakin) silloin kuin heillä on paha olla, eikä päivitellä sitten jälkikäteen. Surullista tuo on toki.
Olen tuossa viime päivinä ihmetellyt, kuinka paljon ihmiset vihaavat milloin mitäkin. Sekin on surullista ja siksi pyrin vain rakastamaan tai sitten vain olemaan, en vihaamaan. Olisi mukavaa, jos ihmiset ajattelisivat välillä, myös muidenkin kantilta kuin itsensä. Eivätkö ihmiset enää näe maailman pieniä, kauniita ja hienoja asioita ollenkaan? Missä rakkas (en nyt tarkoita sitä iih-lääh-kiihketysrakkautta), missä ilo?