Silmät kiinni, suu kiinni. Loukkasit mua taas. Käännän kylkeä ja puraisen alahuultani. "Anteeks", sä toteat mulle vaikket sitä edes tarkoita. "Jaa", totean ja avaan silmäni, kyynelien valuessa silmistäni. En tiedä miksi, tai miten jaksan olla seurassasi, et nykyään tee muuta kun loukkaat minua. Mikset samantien jätä minua?
Kosketuksesi kyljessäni, huulesi kaulallani. Tekisi mieli tönäistä sinut ois, mutta nautin tästä liikaa. Kyyneleet valuvat silti silmistäni. "Mikä sulla on?" kysyt muka viattomasti. Etkö sinä tajunnut sitä? Joka päivä minä olen ollut sinulle loukkaantunut, ja sinä et vieläkään huomaa sitä ilman että lähden hetkeksi luotasi? "Ei mikään", totean sinulle ja nousen istumaan. "Älä kulta ole tuollainen", toteat jääden makaamaan sängylle. Olenhan. Olen juuri sellainen kun haluan. Miksi minun pitäisi olla aina iloinen, ja kestää kaiken, mitä sinä minulle sanot? Miksi minun pitäisi esittää iloista ja onnellista? En ole sitä, en ole ollut muutamaan kuukauteen. Kyllä, minä rakastan sinua. Rakastan yli kaiken, mutta sinä vain loukkaat minua. Antaisit vain olla. "Joo", totean ja väännän tekohymyn huulilleni ja tulen makaamaan viereesi.
Onko koko suhteemme oikeasti näin tekopyhä?