IRC-Galleria

vaivaaks mua joku, vai ooks mä vaan erityisen normaali?

ystävät rakkaat, olenko ainut, ketä edelleen itkee niin usein, aivan pienistäkin asioista, ja toisinaan jopa vain tottumuksesta. vähintään kerran viikossa, joskus jopa kerran päivässä. hyvistä ja pahoista jutuista - kaikesta mikä vähänkin vain muistuttaa. selvinpäin.

en ole varma itkenkö rakkaudesta vai vihasta. en tiedä vihaanko enemmän itseäni vai häntä. en tiedä mistä kaikista asioista olisi edes "sallittua" puhua, monista en halua muiden ikinä edes tietävän. niin paljon on silti asioita, joista haluaisi avautua, hyvistä ja pahoista, muttei niistä silti voi puhua. ei, en tarkoita huumeita, enkä mitään muutakaan lainvastaista. tarkoitan tunteita, niin suuria tunteita mitä on aina ollut, ja tulee olemaan. puhtainta ystävyyttä ja suurinta rakkautta. sielunveljeyttä ja tunteen paloa.

oli ylämäkiä, ja ennen kaikkea oli alamäkiä. kun ottaa toista kädestä, voi kiskoa kumpaan tahansa suuntaan. miten saatoin antaa pienen riidan johtaa niin isoon onnettomuuteen? kyllähän nyt minun, etenkin minun, kaikista maailman ihmisistä, olisi pitänyt ymmärtää. kyllä se mielessä kävikin, mutta raivon sokaisemana en ajatellut loppuun asti. suutuin, varoitin kerran, ja lähdin pois. ennen kaikkea, lähdin pois. sillä hetkellä se oli tietoinen ratkaisu. tiesin, mitä pois lähteminen saattaisi aiheuttaa. kuitenkin käänsin selkäni, ja lähdin...

en tiedä, pitäisikö osata "päästää irti", vai kuuluuko surra koko ajan. kuuluuko kaiken sattua niin saatanan lujaa edelleen? ymmärrän tapahtuneen, mutta juuri se satuttaakin niin VITUSTI. kertokaa ystävät rakkaat, itkettekö tekin edelleen, kokoajan? kaikki ne asiat mitä ei koskaan päässyt sanomaan. kaikki ne asiat mitä hän ei koskaan tullut näkemään. kaikki ne yhdessä koetut, puolitiehen jääneet asiat... kaikki se hyvä - kaikki se paha.... kirjeen, jonka hänelle silloin kirjoitin, tai kuvan, minkä hänelle piirsin.

heräsin puhelimen ääneen. en voinut uskoa mitä minulle sanottiin. ajattelin vain, että miten tyhmä hän saattoikaan olla. ajattelin, että kun hänet näen, isken nyrkin niin lujaa päin näköä että menee kerrankin jakeluun. soitin taksin, mutta vasta kun pääsin paikan päälle, se jysähti tajuntaani. Valtteri on kuollut. kuollut... eloton. ei enää hengissä. en näe häntä enää. ikinä. koskaan milloinkaan.

itken liian usein edelleen. ajattelen kaikkea ensitapaamisesta viimeiseen. niin moni asia muistuttaa. haudalla käyminen on vaikeinta. aina sinne jotain vien, rautaisen lyhdyn tai ison ison kynttilän. en haluaisi mennä. viivyn aina vain sen hetken, että isken kynttiläni maahan, tai lyhtyyn, sytytän sen, ja pakokauhu valtaa minut. pakko päästä pois. kivikin on niin hieno, mutten kestä... en vain kestä olla siellä. en ole koskaan ollut siellä yksin.

kaikki on niin vaikeaa. vieläkin. joka päivä, joka hetki.... ehkä vain haluaisin, että joku ottaisi kiinni, ja sanoisi, ettei se ollut mun vika. ettei mua voi syyttää siitä. että itse ihminen tekee omat ratkaisunsa, ja ettei joka hetkeä vain voi olla vahtimassa. se ei ollut mun vika!
mutta ketäpä sitä ei omalla terveellä järjellään ymmärtäisi, että yhdellä pienen pienellä asialla, olisin voinut muuttaa tapahtumien kulun. kumpa olisin vain jäänyt, vaikka kuinka olinkin vihainen. olisin osannut toimia...


paska mikä paska ja niin makaa kuin petaa. on vaan niin vitun vaikeeta edelleen.