IRC-Galleria

Mazzai katsahti hätääntyneesti ympärilleen pudottaen kasan muistiinpanoja. Hänen ruskeat silmänsä kohdistuivat ensin ikkunaan, sitten oveen ja vielä kerran pyöreän huoneen ainoaan ikkunaan. Hän kuunteli pitkän tovin hiiskumatta sanakaan, edes hengähtämättä. Viimein, kun hän oli täysin varma, ettei kukaan ollut tulossa, hän uskalsi poimia pudonneet pergamenttiliuskansa.

Hän istahti työpöytänsä ääreen ja avasi oppikirjansa. Hän silitteli hajamielisesti kirjan kannen riimuja, joka kostautui heti puuttuneen keskittymisen aiheuttamana päänsärkynä. Tykyttävät ohimot eivät pohjustaneet parhainta aikaa opiskelulle, mutta noviisin on tehtävä mitä noviisin on tehtävä. Kokeeseen olisi enää muutama päivä, ja hänen olisi jo pian lähdettävä matkalle. Korkeimman taikuuden torni kun ei ilmestynyt silloin kuin matkaaja itse halusi, se oli oikukas ja oikut määräsi velhojen neuvoston päämies, Dalamar.

Mazzai keskittyi siis ja avasi mustan, nahkapäällysteisen kirjan. Pellavainen huppu kahahti kun hän tottuneesti selasi osioon, jossa käsiteltiin taisteluloitsuja. 'Sydänyön hohka' oli hänen oma loitsunsa, hieman keskeneräinen tosin, eikä hän edes tiennyt mitä sen oli tarkoitus saada aikaan. Olipa sentään edes nimi kunnossa, hän pohti itsekseen virnuillen. Puolisen tuntia sujui oikein hyvin, hän sai tankattua uusia loitsuja päähänsä suuremmitta ongelmitta. Vaikkakin lausuminen tuotti vaikeuksia tulikeihäsloitsun keskiosassa. 'Dqwer'sz eji nie ast epilak..' Dqwer'sz? Miten helvetissä tuon lausuminen oikein olisi edes mahdollista? Hänen mestarinsa kyllä tietäisi, voivoi, tietäisi, muttei kyllä jakaisi tietojaan hänen kanssaan. Mazzai oli yksin opiskelujensa kanssa, mestari Gerik oli hänen opettajansa vain nimellisesti.

Alakerrasta kuului kirkunaa. Naisen kirkunaa. 'Nidael!', Mazzai ajatteli paniikinomaisesti, mutta tiesi, että oli jo myöhäistä. Hän oli täällä. Noviisin olisi paettava ja pian sittenkin. Hän otti retkipakkauksensa, jonka hän oli pakannut valmiiksi ja sujautti pari kirjaa ja taikasauvan kaapunsa suurenevaan taskuun. Se oli oikein kätevää, sillä tavaroiden mentyä sisään, tasku pieneni normaaliin kokoonsa.

'Hän on täällä!'

Mazzai tarttui läheiseen kirjahyllyyn ja kaatoi sen. Arvokkaat loitsukirjat levisivät hidastaen hieman tuon pelottavan miehen etenemistä. Se ei kuitenkaan riittäisi, sen velho-oppilas tiesi varsin hyvin, ja syöksähti ikkunalle. Maahan oli viiden metrin pudotus, ja alla odotti piikkinen ruusupensaikko. Hän irvisti, mutta pirstoutuvan puun ääni muistutti häntä takana vaanivasta raa'asta kuolemasta, joka pian hänet perisi. Hän pidätti henkeään ja hyppäsi.

Terävät piikit repivät haavoja hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa, eikä hänen naamansakaan säästynyt. Pitkiä, kirkkaanpunaisia suortuvia hiusta takertui ruusupensaan varsiin, mutta kivusta turtuneelle aateliselle se oli mitätön menetys. Hän raastoi itsensä pensaasta jättäen jälkeensä palasia hienosta viitastaan, jonka hän oli saanut täyttäessään kahdeksantoista. Tuolloin hänestä oli vielä pitänyt tulla herttua isänsä jälkeen.

Se oli kuitenkin ollut ennen kuin hän oli varastanut tunnetun maailman pelätyimmältä ja vaikutusvaltaisimmalta lordilta taikasormuksen, joka kuuleman mukaan voisi kuljettaa sen haltijan toisiin maailmoihin. Pian varkauden jälkeen Mazzai oli lähtenyt kiertämään maailmaa ja ajautunut opiskelemaan magian salatieteitä hallitakseen sormusta. Viisi vuotta hän oli paennut, ja paetessaan opiskellut, ja yhä hän pakeni.

Hän juoksi kyyryssä kohti pääporttia. Hänen yrityksensä sulautua varjoihin jäi yritykseksi, sillä hänen takaa-ajansa oli aivan hänen kannoillaan. Tuo demoni oli yksi maanvaiva! Portti heilahti auki ja sysäsi kartanon pihalle osastollisen hopeisella ketulla merkittyjä sotilaita. Mazzai kirosi hiljaa. Mitä Gutwulfin nimeen hän nyt tekisi? Hänet oli saarrettu! Demoni lähestyi ja sotilaat vetivät miekkansa huotristaan. Sormus! Sormus olisi hänen ainoa toivonsa. Hän ei ollut vielä koskaan kokeillut sitä, hän ei uskonut, että olisi tarpeeksi voimakas käyttääkseen niin mahtavaa ulottuvuusporttia, mutta nyt ei auttanut itku markkinoilla. Se oli joko kaikki tai ei mitään.

Ilma vääntyi omituisesti, ja sotilaat pysähtyivät. He katselivat hämmentyneinä toisiaan. Mustakaapuinen velho oli poissa.

***

Mazzai avasi silmänsä. Häntä heikotti, ja päätös antaa ylen läheiseen puskaan auttoi hieman hänen vaikeaa oloaan. 'Olen sentään vielä hengissä', hän ajatteli helpottuneesti ja alkoi tutkia olinpaikkaansa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mihin maailmaan hän oli ajautunut. Vaihtoehdot olivat vilisseet hänen silmiensä edessä, muttei hän kerennyt kunnolla valita minne mennä. Hän oli vain sujahtanut ensimmäiseen ulottuvuuteen, joka näytti houkuttelevimmalta.

Taivas oli yhä sininen ja ruoho vihreää. Hyvä, ehkä hän ei ollut tullut niinkään erilaiseen paikkaan kuin hän olisi voinut. Noviisi nousi ylös ja lähti kävelemään pitkin maahan tampattua polkua. 'Kai tämä johtaa jonnekin sivistyksen pariin', kärpäsiin kyllästynyt ylhäisömies ajatteli nyrpistäen nenäänsä, 'Kenties sieltä löytyy kuplakylpy'.

Hän tuli tien laitaan. Näky jäädytti hänet paikoilleen tehokkaammin kuin Marthan runsas rintavarustus konsanaan. Tien väylä oli leveä, se oli päällystetty jollain mustalla massalla ja mikä kummallisinta, sitä pitkin ajoi ihmisiä vaunuilla, joiden eteen ei oltu valjastettu hevosia! 'N-ne kulkevat itsestään!', Mazzai ihmetteli mielessään. Ehkä tämä oli jumalten koti. Ehkä minä saan tavata itse Nuitarin!

Hän perääntyi tieltä ja kyyristyi läheisen pensaan taakse. Eiväthän nuo vaunut olleet edes vaarallisia, vaikka lujaa ne kulkivatkin, ja metelöivät kuin irralleen päässeet kaaosdemonit. Pääteltyään nerokkaasti tämän, velho nousi, pudisteli pölyt ja ruohonkorret kaavustaan ja astui rohkeasti takaisin tielle.

Hän alkoi kävellä tien reunaa pitkin toivoen, että olisi älynnyt ottaa vähän mukavammat matkasaappaat. Kymmenen sentin korot eivät todellakaan olleet parhaat kävelyyn kohti tuntematonta. Mazzain varpaat olivat rakoilla, ja hän päätti jo ettei liikkuisi senttiäkään jos tuon mäen takana ei olisi mitään muuta kuin tämä sama tie. Hän kiskoisi saappaat jaloistaan ja yöpyisi jossakin, eihän tuo oudolla kivellä päällystetty tie minnekään katoaisi! Sen kostonhimoisen demonin Mazzai kyllä toivoi jääneen Krynniin, muuten hän olisi pahemmassa pulassa kuin aikaisemmin, sillä täällä hän ei tuntenut maata, valtiota, aikaa, tapoja eikä edes käypäisiä piilopaikkoja.

Mäellä hänen helpotuksen huokauksensa kuului taatusti jokaisen elävän olennon korviin sadan metrin säteellä. Talo!

***
.. no vittu ei tähän pysty..